Eevert on ottanut esille joulukoristelaatikoita. Laatikoihin on kätketty vuosien aikana jos jonkinlaista koristusta. Eevertin äiti oli varsinainen jouluihminen. Poikavuosiltaan Eevert tunnistaakin monet laatikon aarteet. Pikkuhiljaa joulun alla talo vähitellen pukeutui juhla-asuun. Ensimmäisenä taloon tulivat tontut.

 

 

Muistoissaan viipyillen Eevert pitää kädessään pientä iloista tonttua. Äidin tontut eivät olleet aina punanuttuisia joulutonttuja, vaan enemmänkin haltijatonttuja. Punanuttutontut tulivat lasten iloksi vasta lähempänä joulua.

 

 

Haltijoiden kanssa kannattaakin olla tarkkana. Kerrotaan että ne suojelevat taloa ja talonväkeä jos niitä muistaa huomioida. Vähintäänkin kulhollinen tonttuherkkuja tuli jättää milloin minnekin oven pieleen. Äiti tapasi jättää puurokippoja ja makkaroita tontuille. Innoissaan Eevert-poika kävi aamulla tarkastelemassa onko tontut käyneet. Ja kyllä! Monesti kippo loisti tyhjyyttään. Silloin ei oikein tiennyt mitä ajatella. Oletko sinä huomannut tonttujen liikkeitä näin joulun alla?

 

 

Vartuttuaan Eevert osasi yhdistää viiksiään nuoleskelevan Lelli-kissan ja tontun kupin yhteen. Säästääkseen äitiä pettymykseltä, Eevert ei koskaan hennonnut sanoa äidille, etteivät kotitontut ehkä sittenkään käyneet ruokakupeilla.

Yhtä kaikki, taitaa Eevert hieman tonttuihin uskoa, koska laittaa varsinkin talven aikaan satunnaisille eläin ja muille ystävilleen pientä apetta. Saattaahan siinä jokunen haltijatonttukin saada osansa. Koti täyttyy hiljalleen iloisista tontuista ja muista hahmoista.

 

 

Tonttukoristeiden joukosta pilkistelee pikkuinen jalka. Kenekähän jalka se siellä sätkyttelee? miettii mies ja ryhtyy hellästi kaivelemaan laatikon pohjalla lekottelevaa jalkaa. ”Voi voi, onkos sinulla mennyt jalka poikki. Eevert auttaa…” lipailee mies ja siirtyy työpöytänsä ääreen selvittelemään yksinäisen jalan ongelmaa. Pian on koko tonttu autettu ja iloinen sätkyukko taas voimissaan. Eevert vetää tontua liikuttavasta narusta ja naurahtaa itsekseen. On se vain niin lysti ukko.

 

 

Vanha sätkyttelevä tonttu päätyy lipaston seinälle. Kutakuinkin sellaiseen paikkaa missä se on lapsuuden muistoista alkaen sätkytellyt. Siitä sitä on ohikulkiessa aina hyvä pikkuisen nykäistä.

 

Eevertin laatikon pohjalta tulee esiin vielä hauska tonttupari. Ketähän ne nämä tontut ovat? Ja mistä mahtavat olla kotoisin?

 

 

Nämä ovat Eevertin lapsuuden ajan tonttuja, jotka aikanaan putkahtivat  joulun alla milloin minnekin tarkkailemaan lasten elämää. Herra Tontun on tehnyt Eva-täti. Taitava langankäyttäjä, joka loihti milloin mitäkin sukulaislastensa iloksi. Eräänä jouluna Eva-täti toi tuliaisina parrakkaan Tonttu-herran.

Eevertin äiti oli aina hieman kadehtinut (voi että sitä äitiä!) kaikkia langankäyttäjiä. Äiti kun ei osannut tehdä langalla juurikaan mitään. Jostain syystä äiti päätti taitavalle tädille näyttää, että kyllä sitä täälläkin jotakin osataan (vaikka lasten villasukatkin tulivat lähikirkon diakoniapiirin mummojen myyjäisistä – muuten olsivat jalat palelleet näin talvella). Niinpä valtaisan väkerryksen ja lukuisien hermostuksien (ja tenniskyynärpään!) jälkeen Tonttu-herra sai vierelleen Tonttu-Muorin. Näin vuosienkin päästä on aika vaikea uskoa, että samasta ohjeesta on kyse 😉 Hyvin ovat tehtävänsä aina kuitenkin hoitaneet.

 

Siispä Eevert viisaana miehenä (jo poikasena) oppi, että samaan päämäärään voi päästä montaa reittiä  ja että, ei se niin vaarallista ole vaikka ei ihan prikulleen aina kaikki sujuisikaan 😉 Hyvä voi silti tulla ja tekemisistään voi olla tyytyväinen aina kun on tehnyt parhaansa.

Näin tonttujen aikaan onkin hyvä tehdä aina parhaansa – asiassa kuin asiassa.