Ikä kun karttuu, niin mieleen nousee ajoittain muistoja menneisyydestä. Ajasta, joka on eletty, ajasta, josta on muistoja ja ajasta, joka on kasvattanut meidät sellaisiksi kuin olemme. Jokaisen omalla polullaan ja oman näköisesti.
Tähän aikaan vuodesta monet pienet koululaiset aloittavat aherruksensa ja oppimisen yhdessä. Koulu kokoaa ikäluokittain lähes koko väestön. Taitaa olla Suomessa promillien luokkaa se osa väestöä, joka ei koulua kohtaa. Siksi jokaisella on paljon muistoja siitä ajasta, kun on opinahjoissa viettänyt. Koulu yhdistää.
Menneisyyden muistoja kuvana
Tyttö hyppää narulla pihassa. Näyttää olevan kevät, kun ei ole lehtiä puissa ja pensaissa. Rauhallisen oloinen paikka. Pelkoa, jännitystä tai suuria tunteita ei ole havaittavissa. Mukava hetki hyppynarun kanssa. Jotakin lorua on loruteltu, sillä hyppivä tyttö selvästi on sanomassa jotakin, joka ei kuvan kautta välity suoraan.
Hyppääjä olen minä itse ja ikää tuossa 7- 8 v.. Asuimme silloin Puistolassa ja mieleeni on jäänyt osoitteena Puistolantie 17. Asuimme siellä kaksi tai kolme vuotta.
Alkuun olin lastentarhassa, joka mielestäni oli kirkon tarha. Siellä oli iso piha, jossa leikittiin. Äitienpäiväjuhlassa yksi tarhan pojista lauloi Maamme-laulun äideille. Hänellä oli kaunis ääni. Äiti itki. Minua hävetti.
Tarhan jälkeen menin ensimmäiselle luokalle kouluun. Opettaja Ollila oli kaikki kaikessa. Muistaakseni hän oli mies. Jonkin aikaa olimme vanhassa koulussa (Puistolan kansakoulu) ja sitten saimme siirtyä uudempaan ja modernimpaan kouluun ihan lähelle (Puistolanraitin koulu?)
Ruuasta muistan vain tomaattikeiton. Se oli kamalaa ja sitä oli pakko syödä, vaikka oksetti. Lopulta äiti kirjoitti opettajalle, että olen allerginen tomaatille. Kumma, kun se ilmeni vaan tuon koulun keiton kohdalla. Vasta aikuisena olen löytänyt tomaattikeiton ihanuudet.
Kertotaulun opiskelin ulkoa. Tai no, seiskan kertotaulua en opetellut, enkä osaa sitä vieläkään rallatella. Pitkät ovat opintojen kantamat 🙂
Pojat kiusasivat koulumatkalla. Veivät minulta ihanan ja kauniin, punaisen, koulurepun. Piilottivat sen ojarumpuun. Siellä se kastui ja muuttui rumaksi. Sitä jouduin käyttämään.
Aapisesta koulu alkaa
Aapinen oli ihana. Niin kaunis jo silloin ja sitä hartaasti luin heti kun pääsin kertomuksiin saakka.
Minne lie oma Aapinen jäänyt elämän edetessä. Lasten kirjahan se on. Joku vuosi takaperin löysin Aapisen uudelleen ja pitihän se saada. Ajoittain sitä selailen ja ihastelen edelleen sen kuvia. Graafikko, sarjakuvapiirtäjä, animaattori Usko Laukkasen kuvat ovat piirtyneet monien koululaisten mieliin. Minulle ne loivat kuvaa hyvästä ja turvallisesta elämästä ja perheestä. Arvoista ja valinnoista, jotka ovat eläneet omassa elämässäni.
Ja tosiaan, kuutena päivänä käytiin koulua siihen aikaan kun olen tätä repussani kuljettanut.
Muistoja elämästä ja pihapiiristä
Kuvan toinen henkilö on lähistöllä asunut tyttö, joka oli välillä seuranani äidin töissä ollessa. Nimi on painunut unholaan. Pari ehdokasta väikkyy mielessäni. Olisiko Tarja tai Tiina?
Lapsia oli muutamia sillä alueella ja usein kokoonnuttiin jonkun pihaan leikkimään. Lähin kaveri löytyi ihan naapurista. Naapuritalossa oli Baari. Baarin pitäjällä oli samanikäinen poika, joka harrasti balettitanssia. Se oli hienoa ja erikoista. Minä en harrastanut mitään.
Kotimme vieressä oli autiotalo, jonne ei saanut mennä. Ja tottakai mentiin. Se oli jännittävä paikka, vaikka siellä ei mitään oikeasti ollutkaan.
Nuoriso piti välillä omia bileitään siellä. Ei siitä meteliä tullut. Tuskin aikuiset edes tiesivät että siellä oli porukkaa. Ei ollut soittimia millä musiikkia ja melua olisi saanut. Kunhan olivat ja ehkä joivat jotakin vettä väkevämpää mitä olivat saaneet. Isien kätköistä kai. Päättivät kerran tehdä nuotion. Tekivät sen erään huoneen lattialle. Tuli palokunta paikalle. Ei se talo palanut, siihen se jäi törröttämään edelleen.
Talossa oli pieni puutarha marjapensaineen ja omenapuineen. Huussi oli puutarhan perällä. Vesi ei tullut taloon, viemäri kyllä oli. Vesiposti oli kodin lähellä ja sieltä ämpärillä haettiin päivittäin vettä.
Eräänä päivänä pihaan ilmestyi mies. Hän pyysi äidiltä luvan kerätä mustaviinimarjan lehtiä kehitteillä olevaa syöpälääkettä varten. Hyvä tarkoitus, niin tottakai saa kerätä. Äiti antoi luvan. Jouluksi mieheltä tuli kiitokseksi 10 l peltitynnyrillinen maustekurkkuja.
Kerran autoin äitiä ja päätin keittää riisipuuroa valmiiksi sillä välin, kun äiti oli töissä. Osasin laittaa puuhellaan tulen. Iso kattila hellalle ja sinne vettä. Lisäksi koko paketti riisiä. Lisäilin vettä sitä mukaa kun riisit turposivat. Ei se riisi puurolta maistunut, mutta oli tosi paljon riisiä keitettynä. En muista äidin kiittelyn sanoja, mutta varmasti oli onnellinen oma-aloitteisesta tyttärestään.
Kuvassa minulla on punaiset polvisukat ja remmikengät. Äiti oli ommellut mekon. Sekin oli punakuvioinen. Ihana liehuva helma. Pidin siitä paljon.
Se oli onnellista aikaa. Tässä jotakin muistoja menneisyydestä yhden kuvan kautta.
Elämä etenee, muistot jäävät
Olen monesti koittanut hahmottaa missä kohtaa tämä talo on sijainnut. Nykyisin ainakin kadun nimen mukaan on maisema kokonaan toisenlainen. Paikantaminen on ollut mahdotonta. Tielinjojakin on muutettu ja maamerkit on kolattu maan tasalle. Uudet hienot asuinalueet ovat vallanneet tilaa.
Kuva lienee ainut näkyvä todiste tuosta ajasta. Meillä ei ollut kameraa millä olisi taltiotu elämää. Ei ole myöskään mielikuvaa kuvaajasta eikä tilanteesta miksi kuvaa on otettu. Kuvaaja on mitä ilmeisimmin ollut tuttu henkilö koska se on annettu meille. Kuvana se on kaunis ja jopa taidokkaasti aseteltu hetki.
Aikaisemmin kirjoitettua minusta itsestäni
Millaisia muistoja menneisyydestä sinulla on?
Nyt on sinun vuorosi. Millainen muisto elää mielessäsi, kun olet lukenut minun muistoni. Millaisia asioita säilytät mielessä ja mihin palaat? Millainen on ollut sinun Aapisesi?
8 Responses
Muistoihin on mukava palata aina välillä. Ihana tuo vanha valokuva sinusta!
Usein minulla mieleen tulee kaikenmaailman pihaleikit ystävien kanssa, ensimmäiset 6 vuotta asuin kerrostalossa ja pihalla aina huudettiin tietyllä nuotilla: äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa Tiina. Sitten muutimme omakotitaloon ja vei hetken, että löysin ystäviä. Eka luokan kesäloma oli pitkä ja yksinäinen. Sen jälkeen alkoi muuttaa muita lapsia seudulle ja ympäröivät metsät tuli koluttua ja majoja tehtyä. Koulussa tykkäsin käydä, muistan edelleen sen päivän kun opettajani Liisu nosti A-kirjaimen taululle ja aloimme opettelemaan sitä. Opin lukemaan vasta koulussa.
Ihania muistoja 🙂 Omilla lapsillani oli käytössä kakarakello. Kun ruoka tms oli valmista niin kutsuin lapset pihalta sisään soittamalla kilikelloa ikkunasta. En siis huutanut heitä syömään. Toimi hyvin.
Ihania ja eläviä muistoja sinulla!
Olen huomannut sen, että kun ikää tulee, muistot alkavat heräillä. Sitä palaa mielessään lapsuuteen, nuoruuteen ja siihen aikaan, kun omat, nyt jo aikuiset lapset, olivat vauvoja, pieniä. Millaista elämä silloin oli, mitä ehkä tekisin toisin, mitä en missään nimessä. Tällaisia pohdin. Mies kehottaa olemaan miettimättä ;).
Mikähän siinä onkin että iän karttuessa niitä muistoja tulee pintaan. Ehkä sitä elettyä elämää on tarpeen pohdiskella ja tunnustella miten on aikanaan oltu ja tehty valintoja. Kaikista muistoista ei aina ole niin ylpeä, mutta elettyja niidenkin syntyvaiheet ovat.
Muistot on ihania. Itsekin jonkin verran kaivanut vanhoja kuvia esille omasta nuoruudestani. Ihania tarinoita kuvan takana.
Vanhojen kuvien katselu nostaa pintaan sukupolvien kulun ja edeltävien polvien merkitys tähän päivään. Olen huomannut että kun ikää karttuu niin kiinnostus juurille lisääntyy.
Luin kirjoituksesi ja mietin, miten erilainen lapsuus meillä oli. Minähän olen vain 10-15 vuotta sua vanhempi, mutta suurin osa lapsuudestani osui 1980-luvulle. Silloin nuoriso on jo pitänyt meteliä autiossa talossa ja piti harrastaa monia eri lajia koulun ohessa. Muistan hyvin tarkasti moni asia lapsuudestani ja nuoruudestani aina osoitteita ja puhelinnumeroita myöten. Ehkä syy siihen on se, että liki 20 vuoteen mikään asia elämässäni ei juurikaan muuttunut. Olen asunut samassa kämpässä, ja talo on edelleen samassa paikassa tietysti, se oli silloin 70-luvulla vastarakennettu. Kouluni on seissyt 150 vuotta samalla paikalla ja samat opettajat opettavat siellä edelleen, ne jotka ovat elossa tietysti. Olen istunut 10 vuotta, eli koko koulu-urani saman kaverin kanssa samalla paikalla vaikka luokat vaihtoivat.
Vanhoja asioita muistaa jännästi. Ensimmäisen lankapuhelimen puhelinnumeron muistaa hyvin, mutta kaikki myöhemmät ovat kadonneet muistista. Nykyään hyvä jos muistaa edes omansa ulkoa 😀
Me ollaan kyllä muutettu paljon. Lapsuudessa muutettiin etupäässä työn perässä ja omassa aikuisuudessa elämäntilanteiden muutosten aikoihin.