Juhannuspäivän retki vei yllättäen ylös vuorille. Päivän kohde oli Penken ja tavoitteena kierrellä ylhäällä ja siirtyä laksosta hissillä ylös. Päivä ei ollut aurinkoisin ja lämpöäkin hädin tuskin 15 astetta. Nuttua päälle ja huipulle.

Huipulla seikkaillessa eteen tuli pieni järvi. Rauhallinen ja hiljainen vuoristojärvi. Tyynestä pinnasta kuvastui naapurivuori kaunisti. Taisi olla sama vuori, mistä Eevert alkumatkasta laskeutui jyrkkää rinnettä alas. Täältä katsoen rinne näyttikin lähes pystysuoralta.

Näkymät eivät pettäneet tälläkään kertaa. Pivet pysyttelivät vuorten yläpuolella ja kulkijan oli hyvä edetä leveitä polkuja pitkin huipulta toiselle. Reilun parin tuhannen korkeudessa oli karjaa yllättävän paljon. Ja niistähän Eevert pitää. Karvakorvaisia kellokkaita nautti elämästään lähes joka mutkan takana. Muutamia villejä mullikoitakin tuli kohdatuksi. Ihme on, että eläimet eivät itseään pahasti satuta viettävillä rinteillä.

Tapana on, että kesäksi karja viedään ylös vuorille laiduntamaan ja syksyn tullen palataan alas laaksoon. Iso osa karjaa pitää kuitenkin lypsää vuorilla. Nykyisin moneen paikkaan pääsee autolla ja maito reippaalla kyydillä paikalliseen meijeriin käsiteltäväksi. Ennenmuinoin maito tuotiin alas kantamalla. Siispä tonkka kantolaitteeseen ja polulle. On siinä ollut kantamista – tuumi Eevert katsellessaan huipulla olevan ravintolan seinällä olevaa kantotelinettä. Ennestään korkealla ollut itävaltalaisen kunnioitus nousi edelleen ajatellessaan vuosisataista laiduntamisperinnettä.

Ravitsevan gulassi-keiton ja semmelin jälkeen olikin hyvä lähteä laskeutumaan vuorelta alimmalle hissiasemalle. Eevertin mieli viipyili vuorilla ja millään ei olisi malttanut matkaa jatkaa. Onneksi oli runsain määrin kulkijalle asetettuja penkkejä henkeäsalpaavien näkymien kohdalla. Ja niitä penkkejä tosiaan oli! Aika moneen piti miehen istahtaa hetkeksi tuumailemaan maailman kauneutta.