Onnistumisen innostava voima

Viikolla mietin paljon onnistumista kokemuksena sekä mitä on onnistumisen innostava voima. Se on jotakin joka laittaa katsomaan asiaa uudelleen tai kehittämään jotakin eteenpäin. Onnistuminen voi joskus yllättää ja saa ihmetellä itsekin, että mitä tapahtui.

Aina sitä ei huomaa ja onnistumisen yllättävyys saa itsensäkin hämilleen.

Kuperkeikka

Joku postaus aiemmin kerroin seniorparkourista ja siitä mitä se on tuonut tullessaan. Monet temput ja tehtävät ovat minulta tavoittamattomia. Tai niin ainakin ajattelen. Yksi sellainen on kuperkeikka. Sitä harjoiteltiin aikaisemmin syksyllä, enkä osallistunut siihen ollenkaan, koska näytti vaaralliselta ja joku loukkasikin niskansa tilanteessa. Se muoto ei ehkä ollut senioritasoa. Onneksi ei tullut pahempaa.
Toisen ohjaajan kanssa harjoiteltiin kierähdystä olkapään ja yläselän kautta. Se näytti jo lähtökohtaisesti turvallisemmalta. Omaan alhaisen verenpaineen, jonka vuoksi kaikki ylös-alas-ympäri liikkeet ovat aina haasteellisia. Päätin kuitenkin kokeilla rollausta. Ja hyvin pääsin turvallisesti ja pehmeästi ympäri. Hyvä taito jos kaatuu ja nopeasti muistaa että mikä käsi ja miten päin ne asetellaan 😀

Mitä onnistuminen oikeastaan on?

Onnistuminen mielletään usein lopputulokseksi. Joksikin, mikä näkyy ulospäin: saavutuksiksi, tavoitteiden täyttymiseksi, valmiiksi tehdyksi. Vähän niin kuin se kuperkeikka, kun sen saa lopulta tehtyä niin että suuntakin jatkuu eteenpäin ja pääsee sen avulla takaisin jaloilleen. Minulla on sinne vielä pitkä matka.

Onnistumisen kokemus antaa rohkaisua ja varmuutta sekä innostaa eteenpäin. Se on jotakin sellaista, joka tuo halun ja palon hioa asiaa edelleen. Ja nyt en puhu vain tekemästäni kuperkeikasta.

Vaan mietin voiko ihminen onnistua, vaikka kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan? Voiko onnistuminen olla sitä, että teki parhaansa siinä hetkessä – niillä voimavaroilla, jotka olivat käytettävissä? Onnistuminen on täydellisyyttä ainoastaan ehkä kilpailuissa, joissa arvioidaan jotakin. Onnistumista on arjen pienet asiat ja huomiot, joita ei aina edes huomaa tai hoksaa.

Miksi onnistumista on joskus vaikea huomata?

Olisiko niin, että moni meistä on oppinut katsomaan itseään kriittisin silmin. En osaa, en taida, en uskalla. Ei se ole kuitenkaan minulle.

Helposti huomio voi kiinnittyä siihen, mikä jäi kesken tai mikä ei mennyt toivotulla tavalla. On myös helppo verrata itseään toisiin ja ajatella, että oma tekeminen ei riitä. Vähän niin kuin se kuperkeikka, josta ajattelin, että se on jo ohi minulta, koska pää ei kestä 😀

Silloin pienet onnistumiset jäävät varjoon.

Arjen keskellä voi unohtua, että jo pelkkä eteenpäin meneminen on joskus merkittävä saavutus. Usko pois. Jaksaminen, yrittäminen ja uudelleen aloittaminen ansaitsevat tulla nähdyiksi.

Pienet onnistumiset kantavat. Onnistuminen ei aina ole suuria harppauksia.

Se voi olla monesti jotakin sellaista joka jää piiloon, huomaamatta.

nousit aamulla, vaikka väsytti
pyysit apua
kohtasit toisen ihmisen arvostaen
pidit kiinni jostakin itsellesi tärkeästä
jaksoit uskoa vielä vähän lisää

Nämä hetket rakentavat hiljaista perustaa. Ne vahvistavat luottamusta siihen, että elämä kantaa – askel kerrallaan. Onnistuminen syntyy usein yhdessä, toinen toistamme tukien ja rohkaisten. Joskus toinen ihminen näkee meidän onnistumisemme silloinkin, kun emme itse sitä huomaa.

Entä jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Elämään kuuluu myös hetkiä, joita on vaikea kutsua onnistumisiksi. Tulee pettymyksiä ja koettelemuksia. Kaikkea sitä mitä en halua kokea tai en olisi halunnut käydä läpi.

Silti niissäkin hetkissä ja elämänvaiheissa voi olla jotain arvokasta.

Ehkä opimme itsestämme jotakin uutta. Ehkä löydämme uuden suunnan. Tai ehkä onnistuminen onkin siinä, että emme jää paikallemme, vaan jatkamme eteenpäin – vaikka hitaasti. Kaikesta voi oppia jotakin, joka luo selviytymiskeinoja ja ylläpitää luottamusta niiden vaikeidenkin hetkien kokemiseen. Olisiko se myös onnistumista? Sellaista, joka ansaitsee huomionsa ja näkyväksi tulemisen, vähintäänkin omassa mielessä.