Kylläpä ulkona sataa kovasti lunta! toteaa Eevert heti herättyään ja avattuaan verhot makuukamaristaan. Lumesta Eevert pitää kovasti sillä se tuo talveen aivan omanlaistana tunnelmaa.

Eevertin noutaessa aamulehteä postilaatikoltaan jalkojen alla oleva lumi narahtelee mukavasti. Taitaa olla parhaillaan sopivasti pakkasasteita. Täytyy pukeutua hyvin ulkotöihin mennessä.

 

 

Ensin kyllä keitetään kahvit ja luetaan päivän lehti. Mihinkäs tässä kiire. Tenho-koira on samaa mieltä. Se ei niin erityisesti pidä pakkasesta, vaan mieluusti oleskelee kylminä päivinä lämpimän takan edustalla torkkuen.

 

 

Lehdessä on kiinnostava artikkeli ketusta ja kaikista niistä uskomuksista ja tarinoista joita kettuun liitetään. Monissa saduissa on esiintynyt kettu monien muiden metsän vakioasukkien joukossa. Ketun vanha nimi suomessa on repo. Kettu-sana on alun perin tarkoittanut nahkaa, jonka hankkimiseksi repoja metsästettiin. Aikaa myöten nahkaa kuvaava sana on tullut määrittelemään koko eläintä. Kettu Repolainen – ovela ja viekas elän. Se taitaa kyllä perustua ketun kuuloon. Se voi kuulla hiiren tai myyrän liikeet parinkin sadan metrin päästä. Siksipä harvoin metsässä pääsee kettua kohtaamaan. Ihminen ei niin kovin hiljaa koskaan osaa olla.

 

 

Eevert on tavannut kerran nuorena miehenä ketun metsätiellä. Mies oli käymässä takametsien tytärten luona kylässä ja polkupyörällä palasi takaisin kotikylään. Matka oli pitkälti alamäkeä eikä polkimia juuri tarvinnut. Jossain kohden kotimatkaa pyörän rullatessa eteenpäin metsästä hypähti kettu tielle juoksemaan. Parikymmentä metriä mentiin rinnakkain kunnes repo huomasi toisen kulkijan ja vilkkaasti katosi takaisin metsään. Ole se vaan hauska kokemus, muistelee Eevert kohtaamista.

Kova pakkanen ei tunnu hellittävän päivän aikana. Illan tullen on Eevertinkin uskallauduttava jo ulos. Eevert on luvannut Suntiolle käydä Kappelilla katsomasa että kaikki on kunnossa. Suntio on lähtenyt sukuloimaan ja jättänyt vastuun Eevertille. Mieluusti hän tuuraa ystäväänsä ja pitää huolta kylän kappelista. Kappeli sijaitsee kauniilla paikalla pienen mäennyppylän päällä.

 

 

Eevert pakkaa tarvitsemansa tarvikkeet rekeen lähtee työntämään sitä kohti Kappelia. Taivas on kirkas ja tähdet jo syttyneet taivaalle. Pakkasella nekin näyttämät kirkkaammilta kuin muutoin ja taivaan sini niin syvältä että sinne tuntuu uppoavan. Melkoisen maaginen maisema, ihastelee Eevert vetäessään lapasten päälle nahkarukkasia.

Kappelilla mies tarkastaa ensin sisätilan ja antaa joulukuuselle vettä. Se onkin juonut jo jalkansa melkein tyhjäksi. Alttarin kukatkin kaipaavat hieman huoltoa. Taitaa Suntio tuoda tullessaan uudet kukat, toivoo Eevert huomatessaan edellisten jo hieman nuupahtaneen vaikka viileässä tilassa ovatkin.

 

 

Kirkkotarhan puolella Eevert sytyttää kynttilät kaikkien rakkaidensa haudoille. Pimeässä illassa nekin hohtavat aivan erityisellä tavalla. Jokaisen kynttilän kohdalla Eevert muistelee henkilöitä joita hautaan on siunattu. Sukupolvien ketju, ilman heitä olisi moni tarina ja muisto erilainen. Kynttilöiden valoa hetken katseltuaan Eevet palaa reen luo. Nyt on odotettu kotimatka. Kappelimäeltä alas laskiessa saa huimat vauhdit ja siinä puntti lepattaa kummasti. Tenho-koira pakataan vällyihin rekeen, sillä tuskin se jaksaisi juosta reen vierellä kotiin saakka.

 

Käännettyään jalakset alamäkeen Eevert huomaa kuinka kauniisti revontulet hivelevät taivaan kantta. Ennen vanhaan kerrottiin, että revontulet syntyvät, kun kettu huiskii hankia hännällään. Ja komeasti huiskiikin! ihastelee Eevert eikä malta ihan heti polkaista kelkkaa liikkeelle. Aikansa nautittuaan näkymistä Eevert vetää rukkaset hyvin käteensä ja polkaisee reen liikkeelle.

 

 

Maisema vilistää vieressä kovaa kyytiä, Tenho piiloutuu kokonaan vällyihin ja Eevert hihkuu innoissaan.

Kotiin päästyä onkin jo sen verran vilu että takkatuli ja kuuma mehu tulevat tosi tarpeeseen.