Hubertus-kävelylle oli syytä lähteä taas hyvin varhain. Vuorilla herätään aikaisin. Sana ”Hubertus” taas on tullut Eevertille sukulaistyttöjen kautta tutuksi. Hubertuksesta puhuttaessa kyse oli yleensä ratsastuksesta. Mistä varsinaisesti oli kyse, on jäänyt Eevertille hyvin epäselväksi, mutta jostakin erittäin vaativasta asiasta silloin kuitenkin puhuttiin.

Hubertus-kävely on siis myös jotakin vaativaa.

Aamu oli hyvin varhainen kun auto lähti majapaikan pihasta liikkeelle. Suuntana oli ystävän suosittelema vuoristomaja. Majalla oli tarkoitus viettää myös yö. Siispä reppuun oli pakattu kaikki mahdollinen vaellusta varten.

Polku (=tie) lähti alhaalta ja nousi hiljalleen (= ajoittain 35 asteen kulmassa) kauniiden vuoristoniittyjen halki korkeuksiin. Majan sijainti oli 2046 metrissä, joten nousua tulikin sitten reilut 700m – 17 000 askelen voimin. Hubertus-kävely on siis hyvin, hyvin, hyvin monta askelta taukoamatonta ylämäkeä.

Matkan varrella oli muutama majatalo, joka tarjosi virvokkeita. Niistä he mitä ilmeisimmin saivat pyytää ihan mitä tahansa. Kulkijoille niinkin rahvas asia kuin eurot, eivät merkinneet mitään tänä helteisenä vuoristopäivänä.

Itseäänkin ihmetellen Eevert sitkeästi ja tasaisesti vaellussauvaansa tukeutuen nousi jatkuvaa rinnettä ylöspäin. Tervehti matkan varrella muutamia vuoristolehmiä, rapsutellen ja jutellen mukavia. Lehmät ilmiselvästi ymmärsivät miehen lepertelyä ja nuolaisivat karhealla kielellään Eevertin hikistä (= suolaista) käsivartta kannustaakseen miestä jatkamaan matkaansa.

Alkumatka kulki tietä pitkin. Loppumatka siirtyikin kotkareitille. Aika pian selvisi sekin millainen kotka on kyseessä. Lentäen matka olisikin taittunut varmasti sujuvammin. Viimeiset 200 metrin nousu (siis suoraan ylöspäin korkeutta, eikä ollenkaan esim. parin sadan metrin pituinen polunpätkä) olikin hyvin pientä, kivistä polkua. Kivillä oli kohtalaisen helppo kulkea kuivalla kelillä. Polku ei tuntunut loppuvan ollenkaan ja miestä jo jossakin välissä huimasi kovastikin katsellessaan jyrkkää rinnettä alaspäin.

Berliner hütte – tuo tavoiteltu määränpää viimein näkyi horisontissa. Tai sen katto. Rakennus oli valtava! Nelikerroksinen majatalo jonka historia ylettyy 1800 luvulle saakka. Ikiaikasta kulkureittiä pitkin oli Eevertkin saapunut vuorille. Näkymiä riitti ja niitä hän jäikin ihastelemaan majatalon terassille. Monenlaista kulkijaa siinä viivähtikin. Kiipeilijöitä, vaeltajia, päiväretkeilijöitä. Ja kaikki majatalon väki otti vastaan kuin kauan odotetun vieraan.

Eevert varasi tuosta vanhasta majatalosta huoneen. Huonekin oli muisto menneisyydestä. Juurikaan nykyaika ei pilkistellyt nurkista. Pienessä huoneessa oli sänky, jakkara ja pieni pöytä sekä toinen patja lattialla. Siihen oli hyvä matkalaisen oikaista.

Lukuisat pienet yksityskohdat kertoivat omaa tarinaansa niiden lukemattomien kulkijoiden vaiheista joita yli sadan vuoden aikana olivat täältä suojan saaneet ylittäessään vuoria, ilmeisen merkittävää polkua pitkin.

Vanhoja pesupöytiä oli siellä täällä. Yksi sellainen Eevertin huoneessakin. Peseytymiskäytössä ne eivät enää olleet, enempikin ihastuttamassa vanhaa arvostavaa kulkijakuntaa. Vanhojen tavaroiden äärellä vierähtikin tovi jos toinenkin.

Eevertin pienessä 2x4m huoneessa oli seinällä vaatepuu ja vanha peili. Pelistä tuskin kuvajaistansa enää näki, mutta vaatepuu ajoi asiansa edelleenkin. Tuommoisen mielisin kotiinkin housujen ripustimeksi makuukamariini, mietiskeli mies viikatessaan vaellushousujaan paikoilleen.

Kauniita käyttöesineitä esineitä oli taltioitu niin seinille kuin ikkunalaudoillekin. Talo oli kaikkinensa melkoinen aarreaitta antiikista kiinnostuneille kävijöille.

Majatalossa oli 175 petipaikkaa, ei siis kovinkaan pieni paikka. Ja majatalo oli täynnä. Matkalaisten seassa oli myös melkoinen joukko lapsia ja nuoria leirikoulujen merkeissä. Eipä arvannut päivällä kuinka paljon väkeä olikaan tullut vuorelle!

Vanha talo oli puuta sisältä. Illan tullen mekkala oli huima. Talo tärähteli kun isommat ja pienemmät jalat kulkivat vanhoilla lankkulattioilla. Jyminä oli päätähuimaavaa. Kuiskauskin muodostui hetkessä karjaisuksi, niin hyvä akustiikka ja kaikukoppa rakennus oli. Vanha Stradivariuskin olisi kadehtinut moista mallikasta melukoppaa. Talossa oli yleinen hiljaisuus klo 22, mikä koski etupäässä leirikoululaisia. Aikuisten elämä jatkui myöhempään ja yön hiljaisina tunteina jo pelkästään vessassa käyminen herätti 50 muuta matkalaista narinoillaan ja tärinöillään. Melkoinen kokemus yö oli vanhalle miehelle – korvatulpista huolimatta.

Berliner hütte oli vuorilla. Tietä ei talolle tullut. Niinpä sitä ihmettelemään kuinka moinen kerrostalo oli vuorelle rakennettu. Paljon oli tarvittu rakennusaineita. Puuta ja muuta. Puhumattakaan kaikesta siitä mitä keittiö ja ravintola matkalaisille tarjosi.

Aamulla matkaa jatkettaessa polulla vastaan tuli viisi paikallista miestä. Kullakin isoja parruja selässä. Remonttihommia. Ja totta tosiaan, kantamalla jokainen parrukin paikalle tulee. Itävaltalaisten kunnioitus sen kun vaan kasvaa!

Sitä pohtiessa Eevert laskeutui vuorelta viistävää polkua ja tietä alas. Ihmetteli laskeutuessaan, että minäkö todella tänne olen itse kiivennyt. Eipä ole mennyt kuntoutus hukkaan!