Vihdoin laakso näyttäytyi aurinkoisena ja lämpöisenä. Itävalta oli jo useamman päivän ollut kahden korkeapainealueen puristuksessa. Nyt tilanne oli lauennut. Siispä heti hyödyntämään auenneet maisemat! komensi Eevert seuruettaan heti aamusta.

Suunnaksi määräytyi aikaisemmin löydetty salainen laakso jonka olemassaolosta ei aikaisemmin edes tiedetty mitään. Alueelle pääseen vain pieni määrä autoja päivässä joten aamutuimaan oli porukkamme liikkeellä. Mayrhofenista johtaa tunnelin kautta 18 km pitkä tie Speicher Zillergrundille joka on yksi suurista patojäärvistä alueella.

Auto jäi laaksoon parkkiin ja itse padolle noustiin linja-autolla, sillä ykstyisautoilu on loppumatkalta kielletty.

Padolta siirryttiin jalkaisin, edelleen tunnelia pitkin retkeilymaastoihin. Pian oli edessä tuttu kyltti. Opasteet siitä minne kannattaa mennä ja kuinka paljon aikaa olisi varattavavähintään. Plauener Hutte näyttäisi olevan reilun tunnin matkan päässä. Eevert mielessään kaksinkertaistaa nämä lukemat. Itävaltalainen vuorikävelijä ja suomalainen eroavat kyllä toisistaan.

Polku lähti nousemaan järven rantaa kiertävästä tiestä suoraan ylös kivikkoinena. Taustalla näkyy pato josta lähdettiin jalan liikkeelle. Maisemat olivat äkkiä komeat ja jylhät.

Polku on koko matkan kivinen ja askelmat väkisinkin välillä melko korkeat. Tarkkana saa kulkea.

Taukopaikka löytyi kahden rinteen välisestä valtavasta kattilasta. Taustalla häämöttää pieni jäätikkö. Muutama lehmä oli paikalla laiduntamassa. Muuten näkymä pelkkää kiveä ja joukko huohottavia kävelijöitä.

Vettä pitää olla riittävästi mukana. Ja sitä on hyvä myös muistaa juoda.

Parin hikisen tunnin jälkeen Hutte jo näkyy. Vaan vielä on pitkä ja kivinen nousu edessä, eikä rakennus tunnu lähentyvän ollenkaan. Ohi menee moni kävelijä.

Joku näyttää tulevan ylös iloisesti nauraen ja harppoo ketterästi ylöspäin hengästymättä ja ilman varusteita. Hänen perässään kulki labradorinnoutaja joka oli täysin hädässä isäntänsä perässä. Mies oli Plauener Hutten työntekijä ja ihan vaan työmatkallaan 😮

Puolisen tuntia omasta aikataulustaan myöhässä Eevert oli viimein perillä 2363 metrissä. Kivinen polku oli noussut padolta noin 700m ylöspäin.

Perinteiseen tapaan Eevert nautti talon gulassia ruuaksi. Näitä kannattaa syödä. Joka paikassa erilaista, hyvin maustettua liha-peruna-paprika keittoa. Tällä jaksaa hyvin paluumatkan taas kävellä.

Pienen tauon jälkeen oli aika hyvästellä paikka. Täällä voi vaikka yöpyä. Hutte on yksi huippukierroksen majapaikoista. Aikaisemmin Eevert on aikaisemmin vieraillut samaisen kierroksen Berliner Huttessä. 

Matka alas kulki osittain samaa polkua kuin ylös. Vaihdoimme ”henkilökunnan” polulle hieman ennen taukopaikkaa. Polku vaikutti helpommin laskeutuvammalta kuin ns. maisemareitti, joka nousi tieltä ylös joenpohjaa liikkuvine kivineen. Maisemapolku näkyy vastapäisellä rinteellä.

Yksi kivi kimmahti jaloista polulla ja pomppi hurjaa vautia alaspäin. Pienen hetken ajan hirvitti, että osuuko se johonkin. Kivi olisi ollut tappava. Onneksi se pysähtyi ennenkuin tavoitti muita kulkijoita.

Väsyneenä sitä näkee vaikka mitä, tuumi Eevert katsellessaan kallionkielekettä paluumatkalla. Kukahan se on tuonkin keksinyt käydä veistämässä 🙂

Vettä tuli alas jos jostakin kohden. Isoja putouksia tai vaan kosteita kallioita. Eräskin kallio oli värjäytynyt sateenkaaren värein. Väri lienee peräisin alueen kasvustoista ja kiviaineen yhdistymisestä. Harmaasta kalliosta oli paikoin lohjennut isoja palasia. Lohkeemakohta oli täysin valkoista kiveä vaikka pinta oli tummunut harmaaksi.

Pieni opaste Huttelle löytyi myös alastulopolun päästä.

Laaksoon osuivat vuorten takaa suoraan vielä joitakin auringon säteitä. Pian oli Eevert saavuttanut padon ja paluumatka moottorikyydillä takaisin majapaikalle alkoi. Väsynyt mutta onnellinen mies pulahti kuumaan kylpyyn verryttämään kiristyneitä lihaksiaan. Oli hyvä olla. Ja uni tuli pian.