Eevert heräsi aikaisin – ainakin kahdeksan aikaan aamulla. Avasi parvekkeen oven ja haisteli raikasta aamuilmaa. Ojenteli käsiään ylös ja sivulle sekä teki pari reipasta kyykkyä. Polvet vain vähän naksuivat aamuvoimistelun aikana.

Tänään on hyvä päivä tehdä pitkä maastoretki, tuumi Eevert. Näin mielessään päätettyään päätti herättää matkaseurueensa ja valmistelut vuoren valloitukselle alkoivat välittömäasti.

Schoberspitzen oli omassa kotilaaksossa ja tavoitteena nousta vuorelle 2600m korkeuteen laaksosta käsin ja palata samana päivänä takaisin. Nousua olisi odotettavissa kaikkiaan 1200m korkeuskäyrillä. Ja sama tietenkin laskua kunhan paikka on huiputettu.

 

 

Polun päätä vartioivat vuohet. Ne nousivat makuulta tervehtimään kulkijoita ja antoivat muutamia arvokkaita neuvoja jotka tulivat vielä tarpeen nousun aikana.

 

 

Alemmilla rinteillä oli heinänteko käynnissä ja ueamman miehen voimin viikatteella taitettiin niityn heiniä. Eevert on kaikkien vuosien aikana ihaillut paikallisten tapaa hyödyntää vaikeissakin paikoissa olevien niittyjen anti.

 

 

Nousu oli jyrkkää alusta alkaen. Vähitellen laakson kylä hieman pieneni ja Eevert huomasi kiivennennsä jo hyvän matkaa ylöspäin vaikka jalka nousi ja liikkui varsin verkkaisesti läähättävän hengityksen mukana. Polku oli hyvin merkitty punavalkoisin kiiloin ja maalauksin, niinkuin täällä on tapana. Ainakin nousu sujuisi turvallisesti määränpäähän saakka.

 

 

Niittyjen jälkeen polku muuttui jyrkemmäksi ja vei läpi vihannan, mutta kivikkoisen vyöhykkeen. Viimeiset lehtikuuset varjostivat näkymät lähes kokonaan.

 

 

Mielenkiintoista, huohotti Eevert tutkiessaan aluskasvillisuutta jo melkoisen korkealla. Koti-Suomessa kasvillisuus pienenee ja muuttuu vaatimattomammaksi mitä korkeammalle tunturin rinnettä nousee. Tällä kohdin se tuntuu vain suurenevan ja rehevöityvän. Eevert kulki läpi valtavien lehtien ja kukkien täyttämän varjoisan ja vahreän alueen. Lehtien halkaisija oli hyvinkin 40cm.

 

 

Viherikön jälkeen polku jatkuu aina vain hieman jyrkempänä. Laason kylä on jo kadonnut näkyvistä. Laidunmaiden aitoja on vielä täälläkin, joten karja ainakin kipuaa päivisin ravitseville mailleen.

 

 

Alppien kasvillisuus kiinnostaa Eevertiä, vaikka monen kasvin nimi onkin tietämättömissä. Tällä kukalla on ainakin tukka yhtä sekaisin kuin Eevertillä kun hän on pyyhkiellyt hikistä päätään reissun edetessä.

 

 

Onhan se niin, että näille maisemille pääsee vain kävelemällä ja itse nousemalla. Turisti- ja hiihtokeskusten hissit toki kuljettavat matkalaisen helpommin ylös, mutta hiellä ja rasituksella saavutetut näkymät ovat kuitenkin rakkaampia ja muistorikkaimpia. Kumma juttu – kärsimys muuttuu voitoksi!

 

 

Taukoja on hyvä pitää riittävästi matkan aikana. Ja varsinkin se evästauko! Kunnon eväät pitää miehellä olla. Eevertin  reppuun päätyi kunnon makkara. Muu seurue sitä hieman lähteissä naureskeli, mutta kummasti oli kädet ojossa makkaran perään kun muut eväät oli nautittu kauniilla vuosistojärvellä.

 

 

Evästaukopaikalta matka jatkui kohti vuoren korkeinta kohtaa. Sinne oli pikkujärveltä vielä reilu 200m nousua.

 

 

Melkoista kivikkoa oli loppu nousu ja monta taukoa sai pitää ennenkuin keikkivilta kiviltä avautui vuoren toinen puolisko.

 

 

Niin pientä kivenkoloa ei varmaan olekkaan, minne ei kukkia syntyisi. Kukan nuppu taitaa olla pienempi kuin nuppineulan pää.

2600m tuli saavutettua. Sitten ei olekkaan muuta kuin alamäkeä, kun laskeudutaan tkaisin laaksoon. Ylämäki käy hengen päälle ja alamäki ruumiin päälle. Nousuun Eevert käytti 3,5 tuntia. Katsotaan kuinka alas meno sujuu.

 

 

Ylimmät rinteet olivat lampaiden valtaamat. Suurensuuri lammaslauma määki siellä täällä. Ensimmäistä kertaa Eevert koki sen että äitilammas huutelee lapsensa nisälle. Eevertin liikkuminen osui juuri niihin aikoihin kun emät huutelivat karitsojaan ja melkoisen kettärää oli poikasten juoksu emon luo. Ei voi muuta kuin ihailla.

 

 

Lampaat olivat myös melko uteiaita ja kävivät haistelemassa kulkijat.

 

 

Pian rinteiltä kuului lampaiden määkimisen lisäksi myös vihellyksiä. Vihellysten perään alkoi melkoinen kuhina ja pöhinä. Murmelit varoittelivat toisiaan kulkijoista ja ne juoksivat kiireen vilkkaan pesäkolojensa ovisuille. Uteilaina niidenkin piti vielä tähyillä kulkijoita turvallisen välimatkan päästä.

 

 

Laskeutuminen jyrkkä rinnettä alaspäin oli kovaa työtä. Vanhat polvet olivat koetuksella ja hyvän aikaa sitten oli juomakin loppunut kulkijan pullosta. Vanhan viisaan neuvon mukaan vain virtaavasta vedestä kannattaa juoda. Pikkupuroihin Eevert ei luottanut, koska ne liruttelivat itsensä alas laidunmaiden läpi. Isompi vesi olikin matkan varrella ja siitä sitten sai kulkijakin juotavaa. Janon sammutuksen ja pullojen täyttämisen jälkeen se vesi piti myös ylittää.

Helpommin sanottu kuin tehty, joen uoma oli laaja ja siihen tuli vettä useammalta rinteeltä ja niinpä Eevertin seurue viettikin hyvän tovin etsiskellessään turvallista ylityspaikkaa. Vuorilta alas tuleva vesi on muuten kylmää!

 

Joen toisella puolella oli tie. Matkan rasitusten koettelemana Eevert suuntasi tietä pitkin alas. Hiljalleen laakson talot erottuivat ja tuli tuntu, että vielä ennen auringonlaskua päästään vuorelta alas.

 

 

Puuraja saavutettiin ja silloin tie näytti samanlaiselta kuin kotimaassakin, vaikkakaan ei niin jyrkkiä teitä taida ihan kilometritolkulla ollakkaan tallusteltavaksi. Ilta-aurinko kauniisti sävytti maisemaa.

 

 

Siellä parkkipaikalla jo näkyy Eevertin pieni punainen Mini Cooper!

Vaan jokusen askelen saa vielä ottaa ennenkuin moottori kuljettaa väsyneen miehen majapaikkaan. Laskeutumiseen Eevert käytti 5 ja puoli tuntia. On se vaan niin paljon haasteellisempaa kuin kiipeäminen!

Hieno päivä oli takana ja ruumis hellänä. Ravitsevien ja parantavien yöunien jälkeen Eevert heräsi kivuttomana, säryttömänä ja onnellisena uuteen päivään.

Mitähän sitä tänään tekisi?