Yhtäkkiä maailma oli samalla kertaa karu ja kivinen sekä valkea ja pehmeä. Taivas ja maa olivat kuin yhtä. Kaikkialla oli hiljaista, tyyntä ja rauhallista. Linnutkaan eivät laulaneet. Kylmää ja valkoista oli joka puolella.

 

 

Se lähestyi Eevertiä ja lopulta ympäröi hänet kokonaan. Tuli kylmä. Valkoinen tuli aina vain lähemmäksi ja imaisi miehen mukaansa. Tuo uhkaava valkoinen muuttui jääksi. Hirmuisiksi jääpuikoiksi jotka olivat miehenmittaisia ja ne kaikki osoittivat juuri häneen.

 

Jääpuikkoihin sekoittui värejä. Ensin punaisen sävyjä, sitten sinisen ja lopulta kaikki sävyt pyörivät vinhaa vauhtia miehen ympärillä. Enää ei tiennyt mistä ottaa kiinni ja minne piti mennä. Mies vain liukasteli ja kompuroi jäisessä ympäristössään. Pian hän huomasi tikapuut. Niitä pitkin varmaan pääsisi pois.

 

Varmoin ottein hän kapusi kylmät tikapuut ylös. Tikapuiden yläpäässä oli leikkikehä. Sellainen missä Eevertin lapsuudessa pikkulapset istuivat ja leikkivät pallolla. Puinen kehä jossa lapsi oli turvassa. Tässä kehässä eivät leikkineet lapset. Sinne oli laitettu vasikka joka ikävissään huuteli siellä. Eevert yritti lohduttaa vasikkaa, mutta vasikka ei lohdutteluista piitannut. Pyöritteli vain silmiään niin, että näytti siltä kuin se ei näkisi mitään. Peruutti sitten pieneen leikkimökkiinsä kadoksiin. Eevert huokaisi ja kääntyi takaisin. Nämä tikapuut eivät vieneet häntä pois tästä kummallisesta paikasta.

 

 

Äkkiä hän oli taas kylmän ja jään ympäröimänä. Eevert nosti kätensä sivuille molemmilla puolilla oli jäinen, kostea seinä. Kylmää vettä tippui hänen niskaansa. Kattokin oli jäinen. Eevert huomasi edessään jälleen portaat – tikapuut. Niiden luo hän halusi. Niitä pitkin hän varmasti pääsisi pois. Tikkaat olivat kylmät. Pelottomasti hän tarttui niihin ja lähti hitaasti etenemään ylös. Ylhäällä paistoi aurinko – joko viimein hän pääsisi pois. Aurinko paistoi, mutta Eevertiä kylmäsi. Silmien edessä oli suuren suuri pata.

Pata oli kyljellään ja sen edessä paljon hiekkaleluja. Pikkulapsia houkuteltiin pataan sisälle. Ja mitähän sitten tapahtuisi? Sitä ei Eevert halunnut edes arvata. Hus, hus vain kaikki pikkulapset – pois pois tuommoisten houkuttelevien patojen läheltä! Hätisteltyään lapset pois, Eevert ryhtyi etsimään reittiä pois tästä kummallisesta paikasta. Eevert löysi oven. Sen takaa varmasti pääsisi pois! Mies kiiruhti ovelle, joka näytti kutsuvalta ja jonka edessä oli kynnysmatto. Ja kynnysmatolla – voi kauhistus!

 

 

Kynnysmatolla lojui päätön hiiri! Mitä tämä merkitsi? Eevert ohitti hiiren ja avasi oven. Sekunnissa hän oli taas lumen ja jään maassa. Auringosta tullessaan hän ei ensin nähnyt mitään. Hiljalleen silmä tottui hämärään ja Eevert näki hahmon edessään.

 

Jättiläisen kokoinen pelottava mies oli juuttunut jäähän ja uhitteli pelottavasti Eevertille! Joku tiesi kertoa, että jättiläinen oli Tux. Mitä ilmeisimmin jättiläinen on uhkaillut kyläläisiä ja raivonpuuskassaan saanut jäätkin vuorella liikkeelle ja jäänyt niiden vangiksi. Siellä Tux nyt oli – ikuisen jään vangitsemana.

 

Mitä tämä kaikki on – untako? Silmiään hieroskellen ja itseään nipistelleen Eevert ymmärsi olevansa hereillä. Ei, unta tämä ei ollut vaan elävää elämää.

_____________________________________________________

Nature´s Ice Palace kutsui kulkijoita melko haasteelliseen jäätikön sisäiseen luolastoon. Luolastossa kuljettiin kapeita käytäviä pitkin köydestä kiinni pitäen. Vesi tippui niskaan ja reitti täynnä vettä. Alumiinitikkaita pitkin noustiin ja laskeuduttiin seuraavalle ajoittain 30cm leveälle käytävälle. Ei taitaisi koti-Suomessa täyttää turvamääräyksiä.

Vuorelta palasimme alas polkua pitkin. Puolessa välissä oli maatalo ja kahvila. Talon elämä oli aivan keskellä ja pikku vasikka löytyi sieltä. Samasta pihapiiristä valtaisa pata joka oli näinä päivinä hyödynnetty lasten leikkipaikaksi.

Majapaikkamme kissa piti ansiokkaasti huolta vieraanvaraisuudesta kanniskelemalla päättömiä hiiriä aamupalaksi kynnysmatollemme. Yleensä täällä tuodaan semmeleitä. Talo elää tavallaan.