Katsoin jokin aika sitten Klaus Härön elokuvan elokuvan Ei koskaan yksin-elokuva. Elokuvaa ei ennakolta valittu, vaan suunnitelmana oli mennä siihen näytökseen, joka sopivasti alkaa. No, olisi alkanut myös Risto Räppääjä samoihin aikoihin, mutta valittiin tämä. Ennakolta en ollut tutustunut elokuvan sisältöön. Ilahduin siitä, että se oli suomenkielinen. Pidän suomalaisista elokuvista, noin yleensä.
Elokuva oli koskettava heti alkumetreiltä lähtien ja se jäi mieleeni pyörimään tavalla, jota en osannut odottaa. Elokuvateatterista poistuminen oli viipyilevää muillakin, kun itselläni. Kyyneleet piti kuivata ja tasata mielialaa. Silti vielä jälkeenpäin tuli tunneaaltoja nähdyn ja kuullun vuoksi.
Harvemmin tee elokuva- tai kirjallisuuspostauksia. Tämä nyt on taas sellainen, josta haluan kertoa vähän enemmän.
Elokuva Euroopan synkistä vuosista
Elokuvassa eletään toisen maailmansodan synkistämässä maailmassa. Suomessa seurattiin sodan tapahtumia ja huomattiin kuinka Euroopassa kansat liikehtivät. Suomeen tuli pakolaisia Saksasta ja Itävallasta. Pakolaiset olivat pääosin juutalaisia, jotka etsivät turvallisempaa elämää kotiseutujensa ulkopuolelta.
Elokuva perustuu todellisuuteen ja käsittelee oikeita ihmisiä, kerronnassa on osansa fiktiivisyydellä. Sen unohtaa hetkessä ja ihmisten kokemukset nousevat päällimmäiseksi.
Elokuvan keskiössä on suomalainen liikemies ja hyväntekijä Abraham Stiller. Hänellä oli menestyvä vaatetusliike Oy Stiller Ab, jonka toiminnasta hänen vaimonsa Vera Stiller vastasi. Abraham Stiller tunnettiin elämässään hyväntekijänä ja heikompien puolustajana.
Elokuvan tapahtumat lähtevät liikkeelle kohtauksesta, jolloin Suomeen saapuu joukko juutalaisia pakolaisia ja Stiller kertomuksen mukaan pyrkii saamaan seurakuntansa tuella kaikille suojaa ja työtä.
Kaikkiaan Suomeen saapui toisen maailmansodan alla noin 350 juutalaista, jotka pakenivat natsi-Saksan vainoja. Suomi ei ottanut vastaan vuoden 1938 jälkeen juutalaisia pakolaisia. Elokuvan tapahtuma-aikaan he olivat asuneet Suomessa jo useamman vuoden.
Historiallinen näkökulma
Olen vieraillut useamman kerran keskitysleireillä. Aina yhtä ahdistavaa. Pahuus on käsinkosketeltavana kaikkialla. Jos olet käynyt, niin ymmärrät varmasti mitä tarkoitan ilmaisulla. Jokaisella käyntikerralla olen oppinut jotakin uutta. Kerralla ei kaikkea edes pysty sulattelemaan mielessään. Liian paljon, liian pahaa ja liian käsittämätöntä.
Vuosia sitten, eräällä kerralla perehdyin isoon tauluun, jossa kerrottiin mistä kaikkialta tuhoamisleirille on tullut ihmisiä. Tunnetusti saksalaisilla on ollut tarkat muistiinpanot ja tilastot kaikesta. Taululla kerrottiin, että Suomesta oli tullut muutamia henkilöitä. Hämmästelin sitä, sillä oman ymmärrykseni ja oikeustajuni mukaan sellaista ei olisi voinut tapahtua.
Ja totta olikin, että suomenjuutalaisia ei ole lopulta lähetetty minnekään, vaikka aikakausi on ollut paineistamassa tilannetta. Juutalaisten luovutusta valmistelevia tahoja toki oli olemassa ja voimme niistä löytää faktatietoja ihan Googlenkin kautta. Sotatoimiaikana on vaikea pitää tiukasti kiinni omista ihanteistaan, vaan toimia omien liittolaistensa kanssa kohti jotakin yhteistä päämäärää. Saksan kanssa oltiin tuossa kohti liittolaisia.
Valmisteluissa oltiin niin pitkällä, että oli suunnitelmissa luovuttaa ensin juutalaispakolaisia sekä rikollistaustaisia ja sotavankeja. Ja myöhemmin sitten muita. Jostain on aloitettava, todettiin elokuvassakin.
Tässä vaiheessa peliin ovat puuttuneet niin juutalainen seurakunta kuin maamme poliittinen johto osaltaan. Abraham Stiller ja seurakunnan lakimies Jonas Jakobson tekivät hyvää työtä uhkaavassa tilanteessa. He pääsivät vaikuttamaan siihen, että silloinen valtiovarainministeri Väinö Tanner määräsi Valpon keskeyttämään luovutukset, kunnes asia olisi käsitelty hallituksessa. Elokuva, ja jotkut tekstit antavat ymmärtää, että luovutuksia olisi suunniteltu toteutettavan tavallisena poliisiasiana.
Tämä väliintulo päätti laajemmat luovutukset. Se ei pelastanut kuitenkaan niitä ensimmäisiä. Ei koskaan yksin -elokuva keskittyy erityisesti nuoren Kollmanin perheen vaiheisiin.
Vaikka Suomi ei luovuttanut saksalaisille yhtään omaa kansalaistaan, se luovutti pakolaisina Suomeen tulleita vailla kansalaisuutta olleita juutalaista. Lähtijöitä oli kaikkiaan seitsemän, joista kolme lähti vapaaehtoisesti perhesyistä. Kolme miestä, isä ja poika, sekä perhe, jossa pieni Suomessa syntynyt lapsi.
Ihmisarvo ja sen hauraus
Elokuvan tarina ei ollut vain historiallinen kuvaus menneisyyden tapahtumista, vaan se tuntui kysyvän jotain suoraan, tässä ja nyt: Mitä ihmisarvo tarkoittaa, ja miten sen voi menettää – ei vain yksilö, vaan kokonainen yhteiskunta?
Elokuva toi esiin hetkiä, joissa ihmiskohtalot asetettiin vaakalaudalle päätöksissä, jotka saattoivat näyttää virallisilta ja hallinnollisilta, mutta joilla oli musertavia seurauksia yksilöille. Mietin, kuinka helposti ihmisyys voi jäädä numeroiden ja sääntöjen varjoon, jos unohtuu, että jokainen tilasto, jokainen dokumentti ja jokainen päätös koskee oikeita ihmisiä – jonkun lasta, puolisoa, ystävää.
Suomi ei osallistunut holokaustiin, sillä sen jäljet ovat täällä olemassa. On sukulaisia, läheisiä, tuttavia, jotka joutuivat kokemaan sen kauheimman, mitä kokea saattaa. Se jättää jäljen. Jälki jää ja on jäänyt myös meille kaikille.
Vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen, niiden ytimessä oleva kysymys on ajaton: miten voimme varmistaa, ettei kenenkään ihmisarvo enää koskaan joudu kyseenalaistetuksi?
Elokuva Ei koskaan yksin – kosketti
Jos et ole nähnyt elokuvaa, niin suosittelen ehdottomasti sen katsomaan. Vahvaa asiaa, koskettavaa kerrontaa ja mennyttä tapahtumaa.
Kaiken tämän lisäksi siinä on myös aivan huikeaa roolityöskentelyä. Ohjauksesta puhumattakaan.
Se mitä olen jäänyt miettimään, on se, kuinka tämän maailmanajan elämässä voisimme löytää ratkaisuja, jotka tukisivat kansainvälistä rauhaa, inhimillisyyttä ja ihmisarvoa. Kuinka jokainen voi osaltaan vahvistaa ja puolustaa ihmisarvoa omassa arjessaan. Mitä se tarkoittaisi? Miten se näkyisi? Miten sitä eletään todeksi?
Pienetkin teot, kuten myötätunto, rohkeus ja toisten puolustaminen, voivat muuttaa paljon. Lisäksi tarvitaan mukaan rohkeutta asettua oikeaksi todetun asian puolustajaksi.
Elokuva Ei koskaan yksin, ei ehkä tarjonnut katsojalleen viihdettä tai muuten kevyttä katselukokemusta, mutta se antoi paljon ajateltavaa ja ajatuksia, jopa muuttaa tapaamme nähdä maailma ja toisemme.
Kannattaa lukea
Helsinki ja holokausti https://historia.hel.fi/fi/ilmiot/vallankayttoa-ja-hallintoa/helsinki-ja-holokausti
Apu-lehden juttu https://www.apu.fi/artikkelit/suomenjuutalainen-leo-skurnik-pelasti-natseja-kieltaytyi-kunniamerkista
Kompastuskivet https://hum.fi/kompastuskivet-stolpersteine/
Aikaisemmin kirjoitettua
Nyt on sinun vuorosi
Oletko sinä nähnyt elokuvan Ei koskaan yksin? Mitä ajatuksia elokuva herätti sinussa?
Miten tehdä maailmasta vielä parempi, yhdessä?
4 Responses
Hei ja kiitos tästä postauksesta! En ole nähnyt elokuvaa, enkä nykyään ole lainkaan leffailijaihmisiä. Ehkä Netflixit ja Ruutuplussat ovat tehneet tehtävänsä – kotonakin näkee kaikenlaista. 😉
Tämä elokuva on selvästi olennaisen äärellä, ihmisyydessä, ihmisarvossa. Teemoina nämä ovat kiehtovia, joten minusta tuntuu, että jossain vaiheessa katson elokuvan “joltain kanavalta”. Itse ajattelen, että maailmas voi tehdä paremman pala palalta esimerkiksi tekemällä pieniä hyviä tekoja, ajattelemalla hyvää, osallistumalla ja ajattelemalla läheisiään. Esimerkiksi.
Harvemmin täälläkään tulee lähdettyä teatteriin elokuvaa katsomaan. On se kotisohva vaan niin hyvä paikka katsella.
Tuokin oli sellainen että ei ennakolta valittu, vaan sovittiin että katsotaan mitä olisi sopivaan aikaan tarjolla ja mennään sitä katsomaan. Arvonnan voitti tämä. Ja oli kyllä kannattava arvonnan tulos.
Kiitos suosituksesta. Näin yleltä juttua tästä leffasta, kun sitä tehtiin ja mielenkiinnolla jäin katsomaan. Nuo laatatkin näytettiin siinä, en tiennyt, että sellaiset löytyvät Helsingistä, tai munkkiniemestä tarkemmin ottaen.
Olen ajatellut tämän elokuvan katsoa, vaikka etukäteen pelottaa miten lujaa se iskee. Maailma tuntuu aika kylmältä paikalta tällä hetkellä, ihmishenki ei ole minkään arvoinen joissain sotia käyvissä maissa, niin on tavallaan kynnys katsoa lisää surullisia tarinoita. Mutta olen myös sitä mieltä, että silmiään ei voi sulkea. Historialliset tapahtumat aina kiinnostavat sekä ihmiset, jotka ovat auttaneet heikommassa asemassa olevia, oman henkensäkin uhalla.
Elokuva kertoo menneestä, silti se oli kovin ajankohtainen kun katsoo tätä maailmanaikaamme. Aina ne koskettavat ja oikeastaan hyvä niin. Menneisyyden asiat ovat kipeinäkin merkityksellisiä.