Viime aikoina on ollut kirjoituksia valtakunnan medioissa siitä kuinka uskonto tai siihen viittaavat sanat ovat vaikeita kohdattavia. Pyhä paha usko(nto) on virittänyt keskustelua. Vahingonkorvauksia on jaettu ja kulttuurillisia konsertteja on peruttu koululaisilta. Mietin tosissani, että miten ihmeessä tällaiseen tilanteeseen on tultu. En tässä ota kantaa siihen mitä on tapahtunut ja mitä ei ole tapahtunut, vaan mietin ehkä sitä mikä on muuttunut niin, että olemme tulleet herkäksi vähän kaikelle ja näemme pahaa sielläkin missä sitä ei ehkä lopulta ole.
Olen varmasti vähän jäävi
Olen varmasti vähän jäävi tekemään kovin neutraaleja arviointeja, sillä olen ollut kirkon töissä koko ikäni. Ja nimenomaan lasten ja nuorten kanssa suurimman osan työelämääni. Kymmeniä tuhansia nuoria on ollut työssäni mukana ja olen saanut elää heidän kanssaan kappaleen matkaa. Ehkä juuri sitä matkaa, jossa rakennetaan omaa minuutta ja valmistaudutaan itsenäiseen elämään. Ihana työn vaihe.
Vieläkin viime vuosituhannella toiminnassa mukana olevat nuoret pysäyttelevät kaupassa ja kadulla. Onko se meidän rippikoulunopettajamme, siinä tai vieläkö askartelukehto toimii tai onko ensi kesänä melontaretkeä, muistatko sen retken kun melottiin 10 kilometriä ohi majapaikan? Tai kiitos kun olit tukena silloin kun meillä kotona oli riitaa ja siellä oli vaikea olla. En ymmärtänytkään, että kuinka vaikeaa. Onneksi oli nuortenillat, pääsi hetkeksi ajattelemaan muuta kuin sitä mitä kotona tapahtuu. Joulunäytelmä, jota teimme alakoululaisille, on aina muistoissa tähän aikaan vuodessa. Pääsisipä vielä niitä tekemään.
Millaista oli kulissien takana
Nuorisotyössä taidettiin poimia rusinat pullasta. Ja ihan surutta. Tehtiin sitä mikä kiinnosti enemmistöä ja joskus sitä mistä saattoi löytää jotakin, kun jouduttiin mukavuusalueiden ulkopuolelle. Kyseenalaistettiin ja etsittiin totuutta.
Pitkäaikaisen työparini elämänkuva oli erilainen kuin itselläni. Nuoret keksivät nopeasti mikä meidät erottaa. Minä uskoin ja luotin kunnes toisin todistetaan. Työparini ei luottanut kehenkään ennen kuin toisin todistetaan. Siispä kun nuoret keskustelivat keskenään jostakin elämän asiasta, niin he kävivät vuorotellen haastamassa ohjaajia teemoillaan ja rakensivat meidän väliltä, sitä omaa totuuttaan, jonka ohjaamana tehtiin itsenäisesti seuraavia ratkaisuja.
Silloinen työparini oli ehdottomasti työurani kirkkainta parhaimmistoa, vaikka eroavaisuuksia olikin monista asioista. Se ei estänyt toisen kunnioittamista, vaan paremminkin rikasti keskusteluja ja pohdintoja.
Vanhemmat luottivat siihen, että nuoret ovat kirkolla. Se oli turvallinen paikka monen muun vaihtoehdon keskellä. Tarjolla oli kyllä niitä vaihtoehtoja ja löytyi kahdenmaankansakaisia, jotka viihtyivät molemmissa. Uskallettiin elää ja pitää uskontoa luontevana asiana elämässä.
No, muutaman kerran taisi käydä niin, että vanhemmille kerrotiin, että mennään kirkolle ja suunnattiinkin sitten paikallisiin kotibileisiin. Siinä oli selvittämistä ja sovittelemista, kun luottamus oli mennyt. Se on vaikea palauttaa takaisin kerran menettettyä. Tästä teemasta juteltiin paljon, myös muissa yhteyksissä kuin siinä että tehtiin jotakin arveluttavaa kirkon nimissä.
Mistä tuli se pyhä paha usko(nto) elämään?
Tein pääosan työstäni lasten parissa ja kouluissa viime vuosituhannen puolella. Silloinkin oli satunnaisia oppilaita, jotka joutuivat poistumaan luokasta, kun tulin sisään. Asiasta riippumatta. Tapasin heidät kuitenkin viikoittain tai useammin seurakunnan iltapäiväkehossa, joka kokoontui kirkon tiloissa koulun vieressä. Ihmettelin asetelmaa monesti, mutta en saanut kiinni siitä mikä teki työstäni koulussa ongelmallisen lapselle, mutta koulun jälkeen se oli ihan suotavaa kaikille osapuolille. Suhde lapseen pysyi hyvänä niin kauan kuin hän alueella kävi koulua. Lukioon hän siirtyi muualle ja siinä kohtaa tiemme erosivat.
Toinen kiinnostava muisto yläkoulun puoleltakin on. Vietin paikallisessa yläkoulussa paljon aikaa. Olin oppilashuollossa tukena yhtenä aikuisena ja toimin jossakin kouluterveydenhoitajan ja psykologin välimaastossa. Lisäksi oli oppilaiden käytettävissä keskusteluun ja vaikka läksyapuun. Yksi vakipaikoistani oli olla koulun aulassa olevan ison pyöreän pöydän ääressä. Säännöllisesti siihen kokoontui n. 6–8 hengen porukka, keskellä päivää, oppitunnin ajaksi juttelemaan. Käsiteltiin maailman ajat, sydänsäryt, kouluongelmat, kiusaamiset jne. Joidenkin viikkojen jälkeen, kysyin heiltä mistä ovat poissa, kun tulevat tähän. Vastaus oli kaikilla sama. Uskontotunnilta. Tiesivät hyvin, kuka olen ja mistä tulen. Mukana keskusteluringissä oli niin uskonnottomia kuin eri uskontojen edustajia. Yhdessä keskusteltiin asiasta kuin asiasta. Muistan lämmöllä tuota ryhmää, joka syntyi synnyttämättä, avoimin asentein ja rohkein keskusteluin.
Mistä asenne tai vahva mielipide syntyy
En ole tämän kanssa asiantuntija. Mutta. Olen työskennellyt myös monien uskonnolla haavoitettujen ihmisten kanssa. Sen varjolla voidaan tehdä paljon pahaa. Se tiedetään kaikki. Ihan fyysistä väkivaltaa mutta myös henkistä painostusta, pelottelua, uhkailua ja kaikkea muuta millä tavoin ihminen vaan voi toista alistaa. Toisinaan kodin vahva hengellisyys voi tuottaa herkälle nuorelle kohtuutonta ahdistusta. Kelpaamattomuus, riittämättömyys tai joku muu tekijä voi korostua niin paljon, että mieli sairastuu, kun ei koe täyttävänsä odotuksia. Jumalakin on ankara ja armoton. Kaikki kohtalot olivat merkityksellisiä, vaikka elämä olisi päättynyt liian aikaisin. Eräs henkilö sanoikin silloin, että on lopullisesti kuula jumissa.
Nämä ovat kipeimpiä muistoja työajalta. Joku hyvä, kannatteleva ja toivoa elämään tuova asia on muuttunut pahaksi, siitä on tullut demoni, siitäkin huolimatta että sitä ei olisi tarkoitettu. Kokemus on taakkana läpi elämän. Se tuottaa ilman muuta pelkoa ja haluaa väistämättä suojella esimerkiksi omat lapsensa haavoittavalta kokemukselta. Hyvin luonnollista ja erittäin ymmärrettävää.
Tämän kokemuksen pohjalta jään usein miettimään, mitä pahaa on jossakin vaiheessa tapahtunut silloin kun ihminen lukkiutuu niin pahasti, että pienikin sana tai tapahtuma laukaisee voimakkaan vastareaktion. Olisiko asiaan voinut vaikuttaa jotenkin? Avoimia kysymyksiä jää aina ilmaan. Joskus satuttaminen on niin lopullista, että sitä ei yhden ihmisiän aikana saada selvitettyä.
Vai onko kysymys kirkosta instituutiona tai fyysisenä kohteena? Minulle se on ollut työpaikka jossa olen toiminut nuorisotyön ja diakonian (auttamistyön) saralla reilusti yli 40 vuotta. Onhan siitä tullut monella tapaa myös arkinen. Ei ehkä osaa nostattaa tunnetta samalla tavalla kuin joku toinen. Toiset uskonnot tai heidän paikkansa koen samoin elämään ja moninaisuuteen kuuluviksi. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa.
Se mitä kaipaan, on että kaikista asioista olisi mahdollista puhua rauhassa. Ilman tunnekuohuja, vaikka sitä kuormaa varmasti monella onkin eletyssä ajassa. Keskusteluyhteys eri uskontojen välillä on ehkä ottanut joitakin askeleita eteenpäin. Ainakin niissä piireissä missä olen itse toiminut ja pyrkinyt edistämäänkin sitä. Se ei kuitenkaan ole nyt vallalla olevan keskustelun ydin, vaan aatteeliset ja uskonnolliset ilmiöt yleensä.
Luommeko vähitellen yhteiskuntaa, jossa vallitsee arvotyhjiö?
Erilaiset uskonnot ja aatesuuntaukset luovat käsitystä oikeasta ja väärästä. Niillä on kaikilla elämää ja yhdessä elämistä määritteleviä oppeja. Elämä säilyy, kehittyy ja avaa uusia tulevaisuuksia keskustelun ja oman arvioinnin perusteella. Voidaan keskustella ja saada vaikutteita monista eri ajatusmalleista. Se ohjaa oman ajattelun kehittymistä j arvojen mukaista elämää.
Arvot ovat niitä asioita, joita pidämme tärkeinä ja luovuttamattomina elämässä.
Arvotyhjiön syntyminen voi johtaa siihen, että lapsilla ja nuorilla on vähemmän selkeitä periaatteita, joiden varaan rakentaa omia elämänarvojaan ja maailmankuvaansa. Tämä voi näkyä elämässä esimerkiksi epävarmuutena siitä, mikä on oikein tai väärin, tai vaikeutena ymmärtää ja hyväksyä erilaisuutta, koska syvällistä arvojen ja uskomusten käsittelyä on ehkä vältetty.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää tarjota tilaisuuksia pohtia ja ymmärtää omaa arvomaailmaa eri näkökulmista, myös koulujen ulkopuolisilla alustoilla, kuten harrastuksissa tai perheiden sisällä. Arvojen käsittely voi myös tukea resilienssiä ja vahvistaa kykyä kohdata eriävien arvomaailmojen tuomia haasteita myöhemmässä elämässä.
Ilman kosketusta monimuotoiseen arvomaailmaan voi olla haastavaa kehittää kykyä kohdata ja kunnioittaa erilaisia ajatus- ja uskomusmaailmoja, mikä saattaa vaikuttaa myös siihen, miten nuori aikuinen rakentaa yhteisöllisyyttä ja omaa identiteettiään.
Arvotyhjiö voi heijastua myös levottomuutena, koska ilman perustavia arvoja saattaa puuttua tunne johdonmukaisuudesta ja turvallisuudesta. On kiinnostavaa pohtia, voisiko ratkaisu olla tasapaino: sallitaan arvojen ja kulttuurien esilläolo osana yhteiskuntaa ja opetusta, mutta niin, että näkemykset esitellään avoimin ja neutraalein sävyin.
Turvallinen tila – turvallinen keskustelu
Avoimeen keskusteluun tarvitaan riittävää turvallisuutta. Luottamusta siitä, että saa vapaasti sanoa oman ajatuksensa asiasta, vaikka se olisi ristiriidassa jonkun toisen kanssa. Annetaan mahdollisuus puhua ilman pelkoa tuomitsemisesta, ja kaikki osapuolet sitoutuvat kuuntelemaan toisiaan aidosti.
Luottamuksella on tärkeä rooli kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin myös ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.
Turvallisen tilan ydin on ilmapiirissä ja periaatteissa, jotka tekevät siitä aidosti avoimen ja kunnioittavan erilaisille ajatuksille ja kokemuksille. Turvallisen tilan voi myös ajatella yhteisenä sopimuksena, jossa kaikkien osallistujien odotetaan kunnioittavan erilaisuutta ja ottavan vastuuta omista sanomisistaan ja toimistaan.
Luottamus, psykologinen turvallisuus ja arvostava läsnäolo ovat keskeisiä osia, jotka rakentuvat ajan myötä, eivätkä synny itsestään.
Olen jäävi, mutta mitä välii
Olen varmasti jäävi edelleen, mutta odotan mielessäni utopiaa, jossa voimme kohdata toisemme avoimesti, pelkäämättä, kunnioittaen, toisia tukien ja auttaen kohti parempaa huomista. Yhdessä yhteisvoimin, rauhassa eläen. Kukin luottaen omaan maailmankatsomukseensa ja hyväksyen toisensa.
Maailmantilannetta kun seuraa, niin toki ymmärtää, myös realistina, että täydellisyyttä ei voi edes tavoitella.
Aikaisemmin kirjoitettua
Elämäntaitomentori on tukena arjessa
Nyt on sinun vuorosi
Oletko tullut haavoitetuksi? Oletko selvinnyt siitä? Millaiset arvot sinulle on elämässä tärkeimpiä? Mikä on sitä minkä haluat jättää jälkipolville elämän perustaksi? Mikä on oman elämäsi tärkein asia?
8 Responses
Erinomainen ja pohdintaa herättänyt postaus, kiitos siitä.
Vastaan lopun kysymyksiisi:
Minusta elämää rakennetaan arkipäivissä, pienissä tavallisissa hetkissä, pienissä valinnoissa ja teoissa, jotka lopulta muovaavat meitä ja myös tulevia sukupolvia. Kun pohdin elämäni arvoja ja sitä, mitä haluan jättää perinnöksi lapsilleni, kolme ”teemaa” nousee ylitse muiden: perhekeskeisyys, terveys ja arkielämä. Niistä saa kudottua varsin mukavan elämänpohjan. Yksi olennainen seikka on ymmärtää, että elämässä on aina haasteita, mutta yksi suurimmista voimavaroistamme (tai ainakin minun voimavarani) on kyky etsiä ja löytää hyvää. Tämä ei tarkoita vaikeuksien vähättelyä, vaan niiden keskellä näkyvän pienekin valonpilkun arvostamista. Myös tämän toivon jättäväni perinnöksi.
Kauniisti kirjoitat. Lukiessa ihan herkistyy. Paljolti ajattelen samoin. Kun viihtyy, voi hyvin ja rakastaa arjessa niin se on parasta mitä elämä voi antaa. Muu on mukavaa boonusta kohdalle sattuessa. Perusarki vaan on lopulta niin kantavaa.
Hyvin kirjoitettu ajankohtaisesta aiheesta. Minusta mediassa kerrotut asiat, joihin alussa viittasitkin, ovat ihmetyttäneet ainakin minua. Minusta jokaiselle ihmisenalullekin pitää antaa tarpeeksi tietoa mitä maailmassa tapahtuu, miksi uskonto on ollut niin iso tekijä ihmisten elämissä ja sen jälkeen se onkin jokaisen oma asia mitä sillä tiedolla tekee. Uskooko vai onko uskomatta. Jos lapsesta pitäen pimitetään tietoa eikä kerrota miksi Jeesuksesta puhutaan, mikä on kirkon tehtävä jne. niin siinä jää osa meidän kulttuurihistoriaa tuntematta. Lapseni käy uskonnon tunneilla, ja se on minusta hyvä. Hän saa tietoa, oppii ja kuulee mm. muistakin uskonnoista. Minä en voi päättää mihin hän uskoo, mutta minusta on tärkeää, että hän saa ainakin tietoa asioista.
Kiitos Tiina.
Jokaisella tulee olla mahdollisuus pohtia omia arvojaan siten, että voi katsoa asiaa monelta kannalta.
Jotenkin ajattelen myös niin, että sitä mitä erityisesti kielletään tai vältetään herättää sitä kiinnostusta kummasti lisää, oli se sitten mistä asiasta tahansa. Kielletty kiinnostaa.
Erittäin tärkeä kirjoitus, kiitos!
Minä näen, että arvomaailmaa vain siirrytään toiseen aineen alle. Mutta kun ihmisen on pakko uskoa johonkin, oliko se sitten Jeesus vain Einstein, että arvomaailmaa pääsee luomaan.
Suomen uskonnon tunnit ovat jo kaikkea muuta kuin uskonto, mutta monessa muussa maassa opetetaan edelleen perinteisesti Raamatun ymmärtämistä. Itse en tykännyt maltalaisesta uskonnon oppisuunnitelmasta lainkaan, joten päätimme että poikamme käy maailmankatsomustunneilla (Global Perspectives). Sen sisältö oli informatiivisempaa.
Itse olen sitä mieltä, että kouluissa pitää opettaa historian lisäksi kulttuuri- ja perinnekatsomusta, jossa lapset pääsisivät tutkimaan omaa ja toisten kulttuuria ja uskontoja eri näkökulmista. Nyt tämä oppimäärä on hajautettu eri aineiden välille.
Totta sekin, että uskonnon nimessä on tehty ja tehdään edelleen järkyttäviä asioita. Vaikkapa Quaranilla ei ole mitään tekemistä hijabin kanssa eikä kristinuskolla inkvisition kanssa. Niitä on vain käytetty tekosyinä hirvittäviin tekoihin.
Omalle lapselle yritän jättää perinnöksi kriittistä ajattelua ja toleranssia, sitä, ettei hän lähtisi tuomitsemaan perehtymättä ja ymmärtämättä. Kaikkia ei silti tarvitse hyväksyä, jos se tuntuu väärältä. Ja tässä oikean ja väärän käsitykset ovat paljolti kiinni meidän kulttuurisesta perimästä.
Kiitos.
Puhut niin täyttä asiaa. Kulttuurit ja tavat ohjata ja opettaa ovat erilaisia. Usein sen oman kulttuurin arvon ja mahdollisen edun huomaa sitten kun on tutustunut muuhun ja muualla. Elämme usein niin pienissä piireissä että ei huomata aina sitä mitkä asiat ovat hyvin ja tukevat myös omaa arvomaailmaa. Suomessa ei ole uskonnonopetus uskonnon harjoittamista, vaan keskitytään tietoon ja myös muihin uskontoihin. On toki tärkeää tietää mistä kristillinen usko/uskonto koostuu, jotta voi muodostaa siitä mielipidettä. Sama koskee tietenkin myös kaikkia muita uskontoja tai aatekuntia, joita maailmaan mahtuu paljon. Silloin kun emme tiedä, on herkässä vastustaminen, vaikka ei osaisikaan sille määritellä että miksi 🙂
Nykyään tosiaan ei voi oikein keskustella mistään, kun toinen osapuoli voi alkaa riehumaan, eikä kykene keskusteluun. Mitä sellainen voi tuoda tullessaan? Ei mitään hyvää, sillä silloin ei enää kehitytä, vaan jäädään paikalleen. Uskallan myös sanoa, että toisia uskontoja nostetaan jalustalle ja niistä ei saa mitään pahaa ainakaan sanoa, vaikka minusta pitäisi voida kritisoida kaikkia uskontoja, mutta yksi uskonto on pyhä lehmä, eikä siihen saa koskea. Kristinusko taas on maailman kauhein asia. Itse en ole kristitty, joten katson asiaa ulkopuolisena. En koe myöskään mitään kauheaa, jos satun kuulemaan sanan halleluuja tai vastaavaa.
Elämme kovin herkkänahkaista aikaa. Mikä lie siihen loppupeleissä vaikuttanut, vai etsimmekö sitä riehunta-aluetta jostakin muualta joidenkin, ehkä isompien elämänasioidemme sijasta. Joskus uppoudun miettimään sitä mikä on elämässä merkittävää ja tarkeää kussakin elämäntilanteessa.