Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä. Kirjoittaa tajunnanvirtaa vuoden lopulla. Vapaasti ja sellaisena kuin sitä juuri nyt pulppuaa mielestä. Vuoden vaihtuminen on aina myös määritellyn ajanjakson vaihtuminen. Siihen liitetään paljon uskomuksia, toiveita ja lupauksia. Itse en ole lupailija. Ehkä enemmänkin kokemuksesta oppija ja siltä pohjalta tajunnanvirtaa annankin tässä kohtaa pulputa. Henkilökohtaisesta näkökulmasta harvemmin kirjoitan suoraan, vaikka aina se oma minä ja persoona vaikuttaa siihen mitä kirjoitan.
Tämä ei ole yhteenveto kuluneesta vuodesta vaan enemmänkin tämä hetki ja tämän hetken ajatukset. Tämä hetki ja pysähtyminen on usein hyväksi kaiken kiireen keskellä.
Pysähtymistä on tukenut pidempi jakso pienellä mökillä metsän reunassa. Virikkeitä on vähän, aikaa on tuumailla ja studeerata, poltella puita ja saunoa sekä laskea taivaan tähtiä kirkkaalta taivaan kannelta. Lepoa ja rauhaa. Sitä on haettu ja sitä on saatu.
Vuosi sellaisena kuin se tuntui, ei miltä sen piti näyttää
Vuosi oli työvuosi. Olin koko vuoden säännöllisessä päivätyössä. Eläköidyin vuoden 2023 lopussa. Vietin eläkeläiselämää 8 kk ja päädyin takaisin työhön entiselle työnantajalleni. 1,5 vuoden pesti, joka lähentelee jo loppuaan. Kuluva vuosi jäi siihen väliin kokonaisena työvuotena.
Ja se kyllä tuntui. Jonkinlainen viisaus siinä eläköitymisessäkin on 😀
Huomasin että 3–4-päiväinen työviikko olisi ehkä sopivampi rakenteena tässä kohtaa. Palautumiseen menee aikaa, vaikka työ olisi kuinka mielenkiintoista, riittävän haastavaa ja mukavaa. Pieni ristiriita on havaittavissa tässä. Samaan aikaa hyvää ja kuluttavaa.
Arki on ollut mukavaa aikaa. Kuten yleensäkin. Pieni perheemme toimii arkirytmin mukaan sujuvasti ja molemmat huomioon ottaen. Se on kuin luotettava kone, joka porskuttaa hissuksiin eteenpäin. Rytmi ja rakenne on sopiva kahdelle aikuiselle. Turvallista ja ennakoitavaa. Hyvä on olla sellaisena kuin on.
Vuoden aikana yhä uudelleen palasin seesteisyyden ajatuksiin henkilökohtaisessa elämässäni. Sillä on paikkansa ihmisen elinkaarella. Se mikä nuorena kuohutti ja sai nousemaan barrikadeille, ei enää nosta samanlaista tunnemyrskyä. Asioihin suhtautuminen on saanut elämänkokemuksen kautta perspektiiviä. Ei tarvitse olla aina oikeassa tai ei tarvitse saada sitä viimeistä sanaa sanottua. Riittää vähempikin päteminen. Ehkä itsetunto on vahvempi tai sitten ei vaan aina jaksa nähdä asioita niin suuressa mittakaavassa. Mäetkin tasaantuvat, kun pääsee riittävän lähelle.
Hyvinvointi ilman lupauksia
Vuodentaitteen lupailija en ole oikein koskaan ollut. Aikanaan huomasi lupaukset vaikka liikuntatunneilla tammi-maaliskuussa. Siihen lupausten kantama jäi valtaosalta. Sitten se vakiporukka jatkoi eteenpäin vuotta.
Oma hyvinvointi on kyllä tärkeää. Tiedän, että liikuntaa on tällä hetkellä aivan liian vähän. Keho kaipaisi enemmän aktiivisuutta. Monet ryhmät ovat jääneet matkan varrelle. Liittyminen tai jonkin aloittaminen vaatii enemmän kuin vuodenvaihteen lupauskimaran hoitaa ja huoltaa itseään.
Olen huomannut, että se, mikä kantaa on jotakin sellaista, joka tuo enemmän kuin ottaa. Ja tuo sitä jotakin hyvää niin paljon, että sitä jää näleksimään. Se on jotakin sellaista, joka asettuu siihen hyvään arkeen. Jotakin sellaista, joka ei ole suorittamista, vain sen itsensä takia tai jotta voin näyttää olevani jotakin.
Vuosi on opettanut, että tehokkuutta ei tarvitse (ainakaan enää) näyttää sen paremmin itselleen kuin muille. Kelpaan ja riitän tällaisena kuin olen.
Kiitollisuus – pienessä mittakaavassa
Ilo ilmestyi pieninä hetkinä, usein silloin kun en ollut etsimässä sitä.
Kiitollisuus asui arjessa, kulki mukana päivän hetkissä.
Siinä, että aamulla oli aikaa ja saa herätä niin mieli kuin keho uuteen päivään.
Siinä, että keho kantoi ja jaksoi silloinkin kun se oli fyysisesti koetuksella.
Siinä, että sain olla rauhassa omien ajatusteni kanssa, ilman että niitä piti heti muuttaa joksikin paremmaksi.
Oli hetkiä, jotka eivät näyttäneet miltään ulospäin, ja juuri siksi niin merkittäviä itselleni.
Naurua, joka tuli yllättäen ja meni ohi nopeasti, mutta jätti jäljen, jonne palata.
Kiitollisuus on enemmänkin tuntemuksia kuin asioita, joita voisi listata.
Ja ehkä juuri siksi niistä olen kiitollinen.
Hiljaa.
Ilman suuria sanoja.
Monet asiat tuovat kiitollisuutta tullessaan. Joskus ne vaan täytyy hoksata erikseen. Jokaisessa pettymyksessä on puolet tai vähän enemmänkin sitä mistä voi olla kiitollinen.
Se, mikä jäi kesken – ja miksi se on ihan ok
Mieleeni on jäänyt työkaveri, joka tuskaili siitä, että tässä työssä ei koskaan tule mikään valmiiksi. Se on välkkynyt mielessäni vuosikausia. Kuinka paljon on syytä ahdistua kesken jäämisestä. Työelämässä tuskin tulee valmista monessakaan työssä. On luonnollista, että jää kesken, tai asiat toistuvat vuosittain ja niihin reagoidaan käytännössä samalla tavalla tai vaihdetaan vain raporteissa sanajärjestystä. Kyllähän se hassulta tuntuukin, kun tarkemmin ajattelee 😀
Ehkä vuosikertomus ei olekaan sitä, että tämä on saatu valmiiksi vaan enemmän sitä mitä kohti ollaan menossa ja millaisia väliasemia mahdollisesti on löydetty.
Keskeneräisyys on elämässä aina läsnä. Elämä kehittyy suuntaansa ja ihminen sopeutuu ja tekee valintoja kussakin tilanteessa parhaansa mukaan. Joskus onnistuu, joskus ei. Elämää. Silti se ei ole epäonnistumista, vaan ehkä enemmän sitä, että tunnustelen itselleni oikeaa ja palkitsevaa suuntaa. Kokeilemalla ja tunnustelemalla eteenpäin.
Riittävä on se mikä on nyt. On ok olla keskeneräinen, on ok olla oppimassa ja ihmettelemässä, on ok olla epätietoinen seuraavasta valinnasta. Kirkastuu se aikanaan ja sitten on ajankohtaista ottaa esiin rohkeus tehdä valinta tai avata se ovi, joka on edessä.
Mitä en vie mukanani seuraavaan vuoteen
Kaikkea ei kannata kantaa mukanaan. Se on ihan selvä ja vaikka sen tietääkin niin joskus vaan kantaa jotakin mukanaan turhan pitkälle.
Mitä voisin jo jättää taakseni? Ainakin sen, että luotan siihen, että osaan ja saan kirjoittaa sitä, mikä tuntuu hyvältä tai on mielestäni tarkoituksen mukaista. Blogiin tuli pidempi tauko loppukesästä ja ehkä myös julkaisujen sykli harveni. Se ei johtunut niinkään blogista, vaan saamastani palautteesta erääseen työhön liittyvään tekstiin. Mikään ei tuntunut olevan sitä riittävän hyvää, vaikka tekstin kirjoitti moneen kertaan. Jostakin syystä, juuri tuo palaute ui syvälle paidan sisään ja nakersi siellä syvää ammottavaa aukkoa. Kyseisen tekstin kohdalla heitin rukkaset nurkkaan ja kerroin, että valitettavasti ammattitaitoni ei tähän enempää riitä. Työ vietiin loppuun toisen kirjoittajan voimin. Nyt kun tekstiä katson, niin en keksi mitä siinä on niin olennaisesti eri tavalla kuin siinä tekstissä, jonka olin jättänyt jatkotyöstettäväksi. Oliko palaute enemmän persoonaan kuin tekstiin liittynyt? Ken tietää. Tunnekuorma nousi suuremmaksi kuin mitä asia olisi edellyttänyt. Tämän tunnekuorman jätän tähän vuoteen.
Mitä kaikkea tuleekaan kätketyksi sisimpäänsä, jotka muodostuvat taakaksi. Ehkä niissä on jotakin sellaista, jota ei saa järkiperäisesti selitettyä tai mikä kohdistuu jotenkin eri kohtaan kuin mitä osoitetaan. Jää lopulta epäselväksi mistä puhutaan.
Juuri tuollaiset asiat tai tunnekokemukset on hyvä jättää taakseen ja keskittyä uuteen ja tulevaan.
Tähän olen nyt tullut
Tähän kohtaan olen nyt tullut ja se riittää.
Tajunnanvirtaa vuoden lopulla riittäisi varmaan vielä vaikka, kuinka, mutta tähän on nyt hyvä tältä erää lopettaa.
Tervetuloa vuosi 2026!
Kiinnostava yksityiskohta
Ensimmäiset uudenvuodenjuhlat ja uudenvuodenlupaukset juontuvat todennäköisesti nykyisen Irakin alueella sijanneesta muinaisesta Babyloniasta noin 4 000 vuoden takaa.
Aikaisemmin kirjoitettua
Hyvää ja onnellista vuotta 2025!
Nyt on sinun vuorosi
Mitä jäi sinun tajunnanvirtaasi vuodesta 2025? Minkä olet valmis jättämään taaksesi? Mihin katseesi keskittyy ajatellessasi vuotta 2026. Mikä jää muistoihisi menneestä vuodesta?
