Kolme vierasta tulee ilman uutisia: onni, kohtalo ja kuolema. Jostakin luin tämän lauseen ja se jäi välkkymään mielessäni. Hautui ja muhi mielessä, mutta ei päässyt ulos sitten mitenkään. Lause oli niin totta, että lopulta on ihan jo pakkokin hieman pallotella aihetta. Ja vähitellen sain siitä jopa lauseita kirjoitettua.
Onni, kohtalo, kuolema. Nuo kolme eivät soittele ovikelloa, eivät varaa aikaa kalenterista. Ne tulevat, kun tulevat – joskus keveästi ja raikkaasti kuin tuulenhenkäys, joskus kuin maailman pimentävä ukkonen keskellä kirkasta päivää. Ne pysäyttävät, kääntävät katseen ja saavat meidät muistamaan, että elämä ei ole pelkkä omien päätösten polku.
On hetkiä, jolloin kaikki muuttuu – emme vain vielä tiedä sitä, milloin se hetki on kohdalla. Pysähdytään hetkeksi näiden ääreen.
Onni – vieras, joka ei jää käskien
Onni ei ole palkinto kovasta työstä tai hyvistä valinnoista, vaikka meille usein niin opetetaan. Onni ei ole järjestettävissä, aikataulutettavissa tai pidettävissä kiinni. Se tulee, kun haluaa – joskus hetkenä, jolloin emme enää jaksa toivoa, joskus niin hiljaa, että huomaamme sen vasta jälkikäteen. On hämmentävää huomata, että jokin vaihe elämässä on ollut onneksi ja siunaukseksi, vaikka mitenkään ei sitä elettäessä ole voinut sellaiseksi ajatella. Asioille tulee merkitystä lisää kun katsomme niitä vähän etäämpää.
Onni on vierailija, joka pysähtyy viereen, kun istumme hiljaa, kun lakkaamme kiirehtimästä. Se löytyy ehkä aamukahvin rauhasta, ystävän naurusta, kehon muistuttavasta hengityksestä: tämä hetki on minun hetkeni, tämä hetki kertoo, että olen elossa.
Joskus onni on siinä, että saa jakaa arjen toisen kanssa. Joskus se on siinä, ettei satu enää. Ja joskus siinä, että uskaltaa uskoa, vaikka kaikki ei ole vielä selvää.
Onni on oikeasti jotakin pientä ja arkista hyvää elämässä. Se kasvaa isoksi ja merkittäväksi. Ihminen halajaa usein jotakin suurta ollakseen onnellinen. Ja toki saa sitä etsiäkin. Isoimmat onnet syntyvät minun elämässäni pienestä ja kasvavat tärkeiksi.
Onnen voi myös menettää. Silloin huomaa, että jotakin elämää tukevaa on kadonnut elämästä. Se on surullista. Se ehkä ohjaa uusiin ja toisenlaisiin valintoihin. Laittaa ajattelemaan ja miettimään suuntaa. Emme kykene hallitsemaan onnea.
Kohtalo – kulkija, joka ei kysy suuntaa
Kohtalo. Sanana se voi tuntua runolliselta, raskaalta tai väistämättömältä. Joillekin se on voimakas kokemus siitä, että näin oli tarkoitettu. Toisille se on kahle – en voi tehdä mitään. Mutta ehkä kohtalo ei olekaan jyrkkä viiva, joko-tai, vaan polku, jossa on mutkia, sivupolkuja ja valintojen risteyksiä. Tunnustellen kuljetaan elämän polulla ja annetaan kohtalolle mahdollisuuksia yllättää.
Emme aina tiedä, mikä valinta johti mihinkin. Pieni hetki – kohtaaminen, katse, päätös lähteä tai jäädä – voi muuttaa koko suunnan. Silti jälkikäteen kaikki näyttää usein siltä kuin sen olisi pitänytkin mennä niin. Ehkä tämä onkin kohtalon salaisuus: se muotoutuu matkalla, mutta katsoo meihin kuin se olisi aina ollut olemassa.
Voimme tehdä valintoja, kulkea omien arvojemme mukaan, mutta silti kohtalo tuo mukanaan asioita, joita emme tilanneet tai pyytäneet. Meidät sijoitetaan tilanteisiin, joiden merkityksen ymmärrämme vasta paljon myöhemmin. Useamman kerran olen ihmetellyt jossakin tilanteessa, että miksi minä täällä olen? Jälkeenpäin asia on kirkastunut ja olen ehkä kokenut lopulta tilanteen jopa johdatukseksi. Juuri näin pitikin mennä, vaikka ehkä vähän vastustelin tai epäröin alkuun.
Voin myös olla tilanteessa jossa ihmettelen, että miksi minulle tämä(kin) annettiin. Olisin hyvin voinut elää ilman tätä kokemusta tai taakkaa.
Kohtalo ei ehkä ole se, mikä vie meiltä vallan – vaan se, mikä kutsuu meitä katsomaan tarkemmin, mihin suuntaan kuljemme ja miksi. Tarvitaan vain ripaus rohkeutta ja uskallusta mennä tai tarttua tarjottuun mahdollisuuteen.
Kuolema – varmuus, jota emme tunne
Kuolema on ainoa vieras, josta voimme olla varmoja, että se tulee, mutta silti se pysyy etäisenä, tuntemattomana. Se ei sovi koskaan aikatauluihin, ei seuraa logiikkaa, vaikka sitä voitaisiin ennustaa. Ja silti se on aina taustalla, muistuttamassa siitä, että tämä kaikki on haurasta, arvokasta ja katoavaa. Jokainen elämä on lopulta lyhyt, kun katsoo historian aikajänteitä. Ihmisen elinajanodote on tällä hetkellä Suomessa 80–85 vuotta. Se antaa raamia omalle kuolevaisuudelle, mutta siihen ei voi luottaa. Se päivä voi olla tänään tai huomenna tai vasta 30 vuoden päästä. Tai pidemmällä, koska tässä laskeskelin omaa jäljellä olevaa taivaltani. Oma äitini kuoli reilu 50-vuotiaana, isoäiti sen sijaan jätti maalliset tehtävänsä ysikymppisenä. Minä elän elämääni tässä kohtaa 66-vuotiaana terveenä eläkeläistyöntekijänä. Vielä on matkaa jäljellä. Tilastollisesti.
Moni meistä pelkää kuolemaa, mutta ehkä vielä enemmän pelkäämme sitä, että elämä jäisi elämättä. Kuoleman läheisyys – olipa se konkreettinen tai vain ajatuksena – voi kirkastaa sen, mikä on merkityksellistä. Se voi opettaa kiireettömyyttä, aitoutta ja rohkeutta sanoa: tämä on minulle tärkeää. Tähän haluan käyttää aikaani.
Kuolema pysäyttää. Aina. Se vie meiltä toisia rakkaita, mutta se tuo myös ihmeellisen kyvyn rakastaa syvemmin, arvostaa herkemmin ja sanoa useammin: kiitos, että olet olemassa. Ehkä siksi kuolema ei ole vain loppu – vaan muistutus siitä, että jokainen hetki voi olla alku jollekin, jota emme osanneet odottaa.
Elämä ilman uutisia
Kolme vierasta tulee ilman uutisia: onni, kohtalo ja kuolema. Yksi tuo keveyttä, toinen syvyyttä, kolmas pysäyttävän totuuden. Ne saapuvat ilman uutisia, ilman varoitusta, mutta jättävät jälkiä, joita kannamme mukanamme.
Elämä ei anna meille karttaa, mutta se antaa meille kyvyn pysähtyä, huomata, valita. Onni, kohtalo ja kuolema eivät ole pelottavia, jos lakkaamme yrittämästä hallita niitä. Ne voivat olla opettajia – ehkä jopa ystäviä – jos uskallamme katsoa niitä kohti.
Ehkä tärkeintä ei ole se, että osaamme ennakoida kaiken. Vaan se, että olemme paikalla silloin, kun elämä tapahtuu. Juuri nyt.
Aikaisemmin kirjoitettua
Nyt on sinun vuorosi
Mitä ajattelet tästä lupaa kysymättömästä kolmikosta: onni, kohtalo ja kuolema. Mitä onni ja onnellisuus sinulle merkitsee?
8 Responses
Olipa hieno kirjoitus. Ei tähän paljoa lisättävää ole, ennemminkin laittoi pohtimaan omaa elämää. Onnen tunnetta kokee yleensä läheisten kanssa ja sekin välillä yllättää. Että onpa onnellinen olo. Sitä ei todella voi etukäteen suunnitella, ja joskus se onnen hetki iskee tajuntaan vasta jälkikäteen.
Kiitos 🙂
Mikähän siinä onkin että vähän arkaillen ihmiset kertovat olevansa tyytyväisiä tai kokevansa onnellisuutta omassa elämässään. Välillä tuntuu että on jonkinlainen meriitti jos voi listata sitä kuinka huonosti tai epäoikeudenmukaisesti on elämä kohdellut. Moni asia on usein kuitenkin hyvin. Ne hankalammat tuntuvat vievän paljon tilaa 🙂
Komppaan (taas) Tiinaa: hieno kirjoitus, todella lukemisen arvoinen ja omalla tavallaan pysäyttävä ja sykähdyttävä. Sitten komppaan sinua: ”Onni on oikeasti jotakin pientä ja arkista hyvää elämässä”, juuri tätä onni on minulle. Pieniä juttuja, joista tulee äärettömän hyvä mieli ja fiilis. Onnentunne on mieletön tunne, siitä pitäisi iloita aina ja kovasti, kun se tulla tupsahtaa usein hyvin arkiseen hetkeen.
Kiitos 🙂
Elämä on ehtinyt opettamaan että se suurin onni ja ilo löytyy arjesta. Ehkä joskus se voi tuntua liiankin arjelta, mutta eihän se juhlakaan tunnu miltään jos siinä flowssa mennään jatkuvasti.
Tänään iloitsen siitä että sivusto jälleen toimii 😀
Tärkeää kirjoitus, kiitos siitä!
Elämästä ja kuolemasta on vaikeaa puhua, se pelottaa omalla arvaamattomuudellaan. Itse lohduttelen itseäni matematiikalla ja tilastoilla: tilastollisesti minulla on liki 90 ikävuotta tiedossa, hyvät geenit plus erittäin pieni mahdollisuus kuolla tapaturmaisesti, Euroopassa se on 1-2%, joista suurin osa on liikenneonnettomuudet (erityisesti nuorilla aikuisilla) sekä huumeiden käyttöön liittyvät syyt. Tuolla tavalla laskien meillä on vielä pitkä ja terve taival edessä.
Tilastolliseen todennäköisyyteen voi luottaa, ja sitten ihmetellä, jos ei jotakin tapahdukaan silloin kun se olisi ollut laskennallisesti ajankohtaista. Jonkin tilastollisen käsityksen mukaan äidit ja tyttäret seuraavat toisiaan. Kuukautisten alkamisessa, ensimmäisen lapsen syntymässä jne.. Äitini kuoli vähän päälle 50v ja oma pelkoni tai olettamukseni, oli että seuraan siinäkin tuota tietoa jonka mukaan äidit ja tyttäret kulkevat taitekohdissa yhtä matkaa. Hämmästelin pitkään aina kun täytin vuosia. Enää en, vissiin päässyt jo niin paljon kauemmaksi tällä polulla.
Äideillä ja tyttäreillä on paljon yhteisiä geenejä, se on varmaan syy tietynlaiseen samanlaisuuteen biologiassa. Mutta tuskin se aina pätee: mummoni kuoli 58-vuotiaana sydänsairauksien, äitini on kohta täyttämässä 88. Syynä saattaa olla elämäntavat, toisenlainen perimä ja moni satunnainen tekijä.
Joo, ei pädekään, vaikka jännitin elämää omassa elämässäni niihin iällisiin aikoihin kun äitini oli kuollut. Äidin äiti kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin lähes 100 vuotiaana 🙂