Elämä ja kuolema tuottaa surua monin tavoin. Voidaan ajatella, että elämä kuljettaa surusta suruun. Se ei toki tarkoita, että elämä olisi jotenkin alavireistä tai synkkää. Se vaan on elämänkiertoa, joka näyttäytyy monissa elämän tilanteissa.
Suru syntyy luopumisesta. Jotakin elämään kuuluvaa muuttuu tai poistuu kokonaan. Tulee hetki ja paikka pysähtyä, ottaa uutta suuntaa tai ratkaista jokin asia ja tilanne, joka vaatii muutosta. Suru nousee esiin silloinkin, kun tietää ja ymmärtää, että jostakin on pakko luopua löytääkseen tai mahdollistaakseen jotakin muuta.
Tänään mietin surua elämässä. Moni lukija tietääkin, että kuoleman tuomaa surua ja tunteiden kirjoa on liittynyt minun ja läheisteni elämään. Ne kokemukset ovat toki virittäneet tämän kirjoituksen syntymistä. Olen jo pidempään miettinyt aiheen esille ottamista, koska suru monine muotoineen on ollut aikanaan myös osa omaa työtäni.
Kun kuolema koskettaa syntyy surua
Suru yleisimmin liitetään kuolemaan. Läheinen on poissa ja se vaikuttaa usein hyvin olennaisella tavalla elämään. Kuollut henkilö voi olla perheenjäsen tai muuten päivittäisessä arjessa mukana. Hänen poistumisensa vaikuttaa kaikkeen hyvin nopeasti. Jos kuolemaa edeltää ikääntyminen tai pitkäaikainen sairastelu, sitä voi aavistella. Silti kuoleman tullessa todelliseksi järkytys voi olla suuri. Ihan kuin mitään aavistelua tai valmistelua ei siihen olisi tehnytkään aikaisemmin, vaikka on ehkä kuvitellut tehneensä.
Kuolema tulee lähelle omaa kuolevaisuutta. Elämä ei olekaan ikuista. Minä voin kuolla koska tahansa. Se järkyttää myös vaikka elämässä olisi jo kohdannut kuoleman useampaan kertaan. Jokainen kuoleman kohtaaminen on ainutkertainen ja koskettaa meitä omalla tavallaan.
Koettu ja eletty vaikuttaa surun olemukseen
Usein kuolinilmoituksissa on kauniita värssyjä menetetystä läheisestä. Se on kaunista ja tuo esille menetetyn henkilön arvon omaisille ja läheisille. Yhteistä kaunista muistoa voi kantaa ja saada tukea läheisiltä surun keskellä. Muistot elävät ja niiden kautta menetetty rakas voidaan tuoda tähän päivään vaikuttamaan vaikkapa valintoihin. Kuljettu matka on usein oppimisen polku ja varsinkin lähiomaisten vaikutukset näkyvät sukupolvien ketjussa.
Entä jos kuollut läheinen ei ole vastannut odotuksiani? On ollut etäällä, ehkä omasta tahdostaan tai omien valintojensa vuoksi. Entä jos muistoista on vaikea löytää niitä hyviä ja kannattelevia? Varmaan niitä on olemassa, mutta jokin muu kokemus tai tunne peittää hyvän. Pääseekö suru tai surutyö silloin alkuun? Ja mitä se surutyö on? Pitääkö tehdä työtä ja kuormittua lisää surun kohdatessa? Silloin kun suhde kuolleeseen on ristiriitainen ja kompleksinen voi suru peittyä pettymysten, hylkäämisen kokemisen tai vaikka katkeruuden alle.
Ja kyllä silloinkin suree, vaikka edessä on ensin muiden tunteiden käsitteleminen.
Suru tulee aikanaan
Suru tulee surtavaksi aikanaan. Tämän huomasin hyvin konkreettisesti myös itse silloin kun oma äitini on kuollut. Olin nuori, enkä osannut juuri käsitellä näin yllättävää asiaa joka elämääni tuli. Ajattelin että pitää pärjätä, niin äitikin olisi pärjännyt. Ja sitten pärjättiin varmaan 10 vuotta, ilman surun kyyneleitä. Sitten tuli hetki, jolloin pato murtui. Piti surra ja itkeä kaikki surematon suru mitä elämä oli tuonut tullessaan.
Surun voi kätevästi paketoida pois ja jättää olemaan ehkä huomaamattomiin. Joskus se paketti pettää ja suru on käsissä. Halusi sitä tai ei. Itse huomasin että on parempi kuitenkin sen kanssa viettää aikaa, kuin vältellä kohtaamista. Kauan siihen toki meni ennen kuin huomasi, että surulla voi olla myös annettavaa ja elämää eteenpäin suuntaavaa voimaa.
Surusta suruun saman surun kanssa
Kuoleman tuottaman surun voi joskus huomata myös muuttuvan ajan myötä sitä mukaa kun elämänkokemusta karttuu tai tulee kohdatuksi muita surua tuottavia menetyksiä. Aina kun sitä katsoo uudesta näkökulmasta voi havaita jotakin uutta. Löytyy merkitystä elämään tai sävyjä kohdata asioita, joita en haluaisi kohdata. Suru kulkee mukana.
Suru kulkee mukana myös ilossa. Lasten leikeissä, onnen kokemuksissa tai vaikka kiitollisuuden kehässä. Siitä voi syntyä myös jotakin hyvää ja kantavaa elämässä.
Millaisia suruja sitä tunnistat elämässäsi?
Suru voi olla traumaattinen
Kuolema voi olla traumatisoiva. Ehkä yllättävä, ehkä siihen on liittynyt kivun ja tuskan kokemuksia tai se on voinut olla väkivaltainen tai mitä muuta järkytyksen aiheuttavaa tahansa. Tällaisen edessä traumatisoituminen on luonnollinen kokemus. On tervettä kokea järkytystä äärimmäisen tuskan, kivun tai väkivallan kohdalla.
Surua kokevan on yleensä työstettävä traumaattista tapahtumaa ennen kuin toipumista edistävä suru pääsee alkamaan. Se ei tapahdu hetkessä, vaan oman mielen on odotettava aina siihen saakka, kunnes se on valmis etenemään asian käsittelyssä. Kun menetyksen aiheuttanutta tapahtumaa on käsitellyt tarpeeksi, traumaattinen suru alkaa muuttua tavalliseksi suruksi. Silloin ihmisen on mahdollista sopeutua muuttuneeseen ympäristöön, etsimään lohduttavia muistoja kuolleesta ihmisestä eikä tapahtuma ole enää aivan jatkuvasti mielessä tai unissa. Vähä kerrassaan koettu muuttuu osaksi omaa elämäntarinaa ja pystyy jälleen suuntautumaan tulevaisuuteen.
Hyvän tarinan löytyminen voi viedä aikaa. Jotakin hyvää voi löytyä, vaikka musta verho olisikin sen peittänyt pitkäksi aikaa.
Hyvien muistojen herättely kannattaa.
Surun kanssa ei tarvitse jäädä yksin
Surua voi käsitellä yhdessä toisten kanssa sitten kun kokee olevansa siihen valmis. Erilaista vertaisryhmätoimintaa kaikenikäisille tarjoavat seurakunnat ja eri järjestöt. Niitä voi löytää kartoittamalla oman asuinalueen tai kaupungin palveluja.
Auttavat puhelimet ja chatit antavat myös tukea.
Voin myös keskustella kanssasi surun asioista. Ajanvarauskalenteri löytyy pääsivun yläpalkista.
Materiaalia surun käsittelyyn
Olen koonnut surun käsittelyyn kirjasen, jossa on ryhmiin ja itsenäiseen työskentelyyn paljon harjoituksia. Surusäkki on ohjelmisto, jota voi käyttää monenlaisissa tilanteissa.
Muutamia kirjoja on vielä olemassa ja saat sen haltuusi 10 euron hintaan. Laita viestiä, niin kerron lisää.
Jos yhteisösi kaipaa useampia kirjoja, niin kysy tarjous.
Kun kuolema kohtaa perhettä, se koskettaa myös lasta. Lapsi kohtaa kuoleman myös lähiympäristössään. Ystäviä, naapureita, lemmikkejä kuolee. Tapahtuu onnettomuuksia. Media välittää uutisia sodista ja väkivallasta. Lapsi miettii ja suree.
Tämä kirja puhuu surusta, lapsen kuolemakäsityksestä, siitä miten lapsi suree, surutyöstä ja toipumisesta. Se antaa virikkeitä surun käsittelemiseen sururyhmissä, kerhoissa ja leireillä muun muassa kertomusten ja erilaisen toiminnan avulla. Sururyhmissä lapsen on mahdollista työstää suruaan ja käydä läpi mielessään liikkuvia ajatuksia yhdessä turvallisen aikuisen ja toisten samankaltaisen tilanteen kokeneiden kanssa.
Aikaisemmin aiheesta
Nyt on sinun vuorosi
Mitä ajattelet surusta? Miten sinä luontaisimmin surua käsittelet tai haluat oppia ymmärtämään?
6 Responses
Jenni Vartiainen laulaa, että suru on kunniavieras. Minusta siinä on paljon perää: suru pakottaa pysähtymään ja kohtaamaan omat tunteet. Suru auttaa arvostamaan iloa ja onnellisuutta, suru yhdistää. Joskus suru mahdollistaa muutoksen ja antaa vahvuutta ja valmiuksia elämässä eteenpäin.
Itse olen itkijänainen. Suren näkyvästi ja ääneen, haluan tietoa, haluan käsitellä tietoa ja sen avulla selviydyn. Muistelen paljon ja käsittelen tunteita puhumalla ja kirjoittamalla.
Surulla on paljon hyviä vaikutuksia, vaikka usein kipeää tekeekin oli sitten sen aiheuttajana kuolema, vakava sairastuminen tai joku muu merkittävästä asiasta luopuminen. Suru kertoo itselleni usein sitä, että olen vahvasti olemassa, tuntemassa ja elämässä.
Jokainen tosiaan suree tavallaan ja sitten kun siihen on valmis. Hienoa, että järjestetään vertaisryhmätoimintaa, siitä on varmasti suuri apu monelle.
Se oma polku on jokaisella, eikä se noudata mitään kaavaa tai rytmiä. Ihan omalla tavallaan. Joskus surusta on vaikea puhua ja ryhmä voi tukea siinä että taustalla on menetys joka yhdistää.
Sureminen on myös vaikeaa. Itsekään en osaa käsitellä surua lainkaan. Aina olen paennut työntekoon, kun sellainen mahdollisuus oli. Tämän elämäntaidon oppiminen on itselläni vielä edessä.
Tunnistan hyvin myös omasta elämänhistoriastani. Kaikki vanhempani kuolivat jo ennen kuin täytin 30 vuotta. Äiti viimeisimpänä. En osannut surra silloin ollenkaan. Päätin vain suoriutua ja jatkoin sitä suoriutumista ja selviytymistä varmaan 10 vuotta. Silloin oli vasta aika pysähtyä luopumisten äärelle. Ei sitä surua oikein voi hoputtaakaan. Tulee kun on aika ja tila sille. Jokainen suru on omanlaisensa. Oma polku se merkittävä.