Moni tietää, että olen uudessa elämäntilanteessa, jossa aikaa on. Sitä aikaa on yhtäkkiä paljon. Ehkä enemmän kuin pitkään aikaan. Päivät eivät täyty valmiiksi, eikä kukaan oikein kerro, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Melko hämmentävä tilanne lopulta. Siitäkin huolimatta, että siihen olisi ollut aikaa asennoitua. Mietitään tänään vähän kokonaisuutta ja aikaa ihmisen elämässä.
Aluksi ajan lisääntyminen voi tuntua hyvältä. On vapaus olla, elää ja tehdä mitä huvittaa tai antaa aikaa jollekin joka on odottanut tilaansa. Mahdollisuus hengähtää. Ei aikatauluja, ei kiirettä.
Mutta yllättävän nopeasti mukaan voi hiipiä toinen tunne. Mitä minä teen kaikella tällä ajalla? Huomasin olevani tässä tilanteessa käytännössä viikossa. Tekemistä kyllä on, mutta miten se suhtautuu aikaan. Ehkä mielekästä ei ole siivota kahdeksan tuntia päivässä, jos se ei ole se työ, jota teen. Montako päivää menee sen oman kodin siivoamiseen, jos tekee ns. kokonaisia työpäiviä?
Miten aika käsitteenä muuttuu ja elää?
Aika ei ole enää pelkkä resurssi – vaan tila
Työelämässä aika on jotain, jota käytetään, säästetään tai hallitaan. Se täyttää leijonanosan päivästä. Päivät ovat monessa työssä ohjelmoidut koko ajalta. Itselläni oli käytössä yhteisökalenteri, jota voi kaikki työkaverit käyttää. Sille ilmestyi varauksia milloin minkänkin asian ympärille.
Nyt kalenteri on tyhjä. Se ammottaa aivan tyhjyyttään 😀 Tässä uudessa elämäntilanteessa aika muuttuu enemmän tilaksi, mielentilaksi, jossa ollaan. Se voi tuntua aluksi tyhjältä tai jopa levottomalta. Muutos vaatii aikaa.
Rytmin kaipuu on inhimillistä
Kun työ tai muu säännöllinen rytmi jää pois, katoaa jotain muutakin kuin tekemistä. Päivistä häviää rakenne ja aikaa on käsittämättömiä määriä. Aika ei enää jakaudu selkeisiin osiin, vaan levittäytyy eteen avoimena.
Ja samaan aikaan kannetaan mukana ajatusta siitä, että päivän pitäisi olla jollain tavalla “hyödyllinen”. Ehkä ajatellaan, että aikaa pitäisi käyttää hyvin tai että pitäisi saada jotain aikaan.
Siinä kohtaa runsas aika voikin alkaa tuntua yllättävän raskaalta. Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole siitä, miten aika pitäisi täyttää. Ehkä kysymys on siitä, voiko ajan kanssa oppia olemaan toisin. Suurella kiinnostuksella odotin tätä uutta eläköitymistä ja sitä millaisia ajatuksia ja kokemuksia se tuo tullessaan. Edellisellä kerralla edessä oli opintoja joille sain lisää tilaa, nyt niitä ei ole. On vain minä ja aika. Itselleni tosi kiinnostavaa 😀
Mutta sama tila voi olla myös mahdollisuus: hengittää, viipyä, huomata. Mitä jos kaikkea aikaa ei tarvitse “täyttää”? Olen usein puhunut olemisen tärkeydestä ja siitä miten vaikeaa se voi olla tässä tehokkuuden yhteiskunnassa. On vaikea antaa itselleen lupaa vain olla.
Jännä dilemma.
Vaikka vapautta olisi paljon, ihminen kaipaa jonkinlaista rytmiä. Ei välttämättä tiukkaa aikataulua, vaan jotain mikä jäsentää päivää. Sitä olen työssänikin usein tähdentänyt kohtaamilleni henkilöille. Se voi olla hyvin pieniä asioita:
- Aamukahvi tietyssä hetkessä
- Ulkoilu tai harrastus
- Hetki kirjoittamiselle
- Kirjastossa käyminen
- Yhteys toiseen
Rytmi ei ole rajaava – se voi olla myös lempeä kaari päivän ympärillä. Rytmi tai rutiinit ovat ihmiselle ylipäätään merkittävä ja maadoittava asia. Säännöllisyys tuo turvaa ja rakennetta päiviin ja viikkoihin. Vähitellen löytää uudesta rytmistä ne helmet joilla rakentaa uutta tulevaisuutta.
Arvo ei synny tekemisen määrästä
Tämä on ehkä vaikein kohta työorientoituneelle minälle 😀
Voisiko päivän arvoa mitata muullakin kuin tekemisen määrällä? Voisiko hyvä päivä olla myös sellainen, jossa on ollut rauhaa? Tai hetki, jolloin on huomannut jotain pientä – valon ikkunalla, kevään tulon, oman hengityksen? Lintujen viserryksen kevään riemussa.
Vähitellen ajasta voi tulla vähemmän jotain, jota pitää hallita – ja enemmän jotain, jossa saa olla. Ehkä runsas aika ei ole ongelma, joka pitää ratkaista. Ehkä se on tosiaan tila, johon pitää vasta totutella. Ja ehkä juuri siinä tilassa voi vähitellen löytyä jotain uutta. Ei välttämättä suurta tai näyttävää, vaan sellaista, joka tuntuu omalta.
Tyhjyys on siirtymätila
Se hetki, kun aikaa tuntuu olevan liikaa, ei välttämättä ole pysyvä tila. Se voi olla välivaihe, jossa uusi tapa elää on vasta muotoutumassa. Ikään kuin: vanha rytmi on päättynyt – mutta uusi ei ole vielä löytynyt. Aika kiinnostava vaihe. Vähän kuin olisi avaamassa lahjaa, jonka sisällöstä ei ole mitään käsitystä. On vain löydettävää ja tutkittavaa.
Ehkä mieli ja elämä ovat vain keskeneräisessä kohdassa. Ajatellaan vaikka vuodenaikojen vaihtumista. Kevät ei tule yhdessä yössä. On jakso, jossa maa näyttää vielä paljaalta, eikä oikein tiedä, onko talvi ohi vai ei. Silti juuri siinä hetkessä tapahtuu paljon sellaista, mitä ei näe. Puiden silmuissa varttuu kevään vihreä, vaikka se alkuun näyttää harmaalta. Se odottaa hetkeä, jolloin avata pienet silmut.
Elämäntilanteisen muutoshetkillä tapahtuu usein samanlaista näkymätöntä liikettä:
- Vanhat tavat ja odotukset hiljalleen irtoavat
- Oma suhde aikaan muuttuu
- Alkaa hahmottua, mikä oikeasti tuntuu merkitykselliseltä
- Antaa luvan tarttua hetkeen ja löytää itsensä ja paikkansa uudelleen
Mutta tämä ei ole suoraviivainen prosessi. Matkan varrella on paljon epävarmuutta ja hapuilua. Jopa tylsyyttä, kun tuntuu että yhdessä aamupäivässä on tehnyt jo kaiken – siivonnut, laittanut ruokaa, käynyt kävelyllä, joogannut olohuoneen matolla ja kuunnellut melkein kokonaisen äänikirjan.
Tässä kohtaa jo nauraa itselleen 😀
Ihan kuin olisi ekaluokkalainen, joka totuttautuu yhteiskunnan rytmiin, joka päättyy 60 vuoden päästä. Oikeesti. Ja sitten on uusi totuttautuminen siihen, että se vuosikymmenten selkeä rytmi päättyy ja tulee uusi aika ja aikakäsite.
Aikaisemmin kirjoitettua
Nyt on sinun vuorosi
Millainen on sinun aikakäsityksesi? Mille on aikaa? Tunnistatko vuosien ja vuosikymmenten rytmin elämässäsi? Millainen rytmi tai aika on unelmiesi tai toiveisesi mukainen?
6 Responses
Olipa hyvää pohdintaa aiheesta. Tietystä rytmistä on hyötyä ja se auttaa tekemään asioita ja pääsemään päivän ohjelmassa eteenpäin. Ainakin näin pääasiassa etätyötä tekevälle kuten minä. Moneen työhommaan riittää että se valmistuu, ei väliä onko se nyt vai huomenna. Joten, kröhöm, jos en tee edes mielessäni aikataulua niin asian tekeminen voi venyä ja paukkua. Ja se tapahtuu pikku hiljaa ja huomaamatta. Minä siis tarvitsen rutiinin ja rytmin. Muuten jään helposti haaveilemaan, omiin ajatuksiini, tekemään epäolennaisuuksia.
Työn ja aikataulujen vastapainona voi olla viikonloppu ilman yhtään sovittua menoa, ja jossa aika saa lipua menemään ilman omantunnon tuskia. Aika harvoin näitä nyt on, mutta aika ajoin. Aina ei jaksa suorittaa.
Toivottavasti löydät itsellesi sopivan rytmin näin uuden tilanteen edessä ja sopivasti mukavaa tekemistä. Ei meitä ole taidettu luoda vain olemaan..
Oman viikkoaikataulun tekeminen kannattaa aina, vaikka sinne ei työtehtäviä tulisikaan. Erilaiset asiat ja tekemiset raamittaa päivää ja tuo sitä rytmiä. Toki juuri työstä on jäänyt itselleni se, että jonkinlainen suunnitelma tai ajatus päivän kulusta on olemassa.
Se tukee monella tavalla elettävää elämää.
Muistan kun olin lapsi ja mulla oli tylsää ja sit päätin ettei mulla oo koskaan enää tylsää – ja se on pitänyt, kun on niin paljon mielenkiinnonkohteita, taiteita ja juttuja et haaveilen vaan lisätunneista päiviin 😀 Työttäömyysajat ei oo koskaan ollut ongelma ja veikkaan et eläke, jos oon terve menee samalla teholla. Työ vie hirveesti aikaa niin pitää todella tehdä jotain mitä haluaa tehdä!
Ihana sinä 🙂 Aktiivinen, utelias, koonnostunut – niin sen pitääkin mennä. Ja löytää kaiken keskellä ne omat jutut joihin haluaa aikaa käyttää ja jonka parissa viettää aikaa. Tylsyys on kiinnostava käsitteenä. Mitä se oikeastaan on? Se että jotakin on vähemmän tai sitä kohdentamatonta ajankäyttöä on vähän ei välttämättä tarkoita että olisi tylsää. Täytyy miettiä sitä vähän lisää 🙂
Itse en näe tarvetta jäsentää päiväni lohkoihin tai aikatauluttaa kaikkea – pystyn olemaan vain, jos sellaista luksusta on tarjolla. Ei ole ollut vuosiin, eikä tule olemaan vielä hetkeen aikaan. Sitten kun kuopus lentää pesästä, voi olla sellaisiakin hetkiä, jolloin pystyn vain olemaan.
Kaikella on aikansa. Työ, perheen arki ja lapset pitävät tehokkaasti huolta siitä että isompia tilaisuuksia olemiselle ei välttämättä löydy. Elämä ja se täytenäinen arki on parasta juuri nyt. Jotakin ehkä toivoisi olla vähemmän ja jollekin toiselle toivoisi aikaa enemmän. Kokonaisuus on merkittävä. Se kestää tämän oloisena aikansa, kunnes se muuttuu.